maanantai 30. kesäkuuta 2008
Unessa näet enemmän
Jäin hämmästelemään alitajuntani toimintaa. Näköjään meissä tapahtuu uskomattoman paljon ilman, että siitä tiedämme kuin pikkuriikkisen osan. Uneni ilmaisi, että sen kuvaamaa ongelmaa olen koko sairaslomani enemmän tai vähemmän tuskaisesti miettinyt. En ole myöskään onnistunut luomaan selkeää mallia uudeksi myönteiseksi työrooliksi. Ahdistavien vaikutelmien (tunteiden, hahmojen ja repliikkien) todenmukaisuus tyrmäsi ja pelotti.
Tuoksuva uuni ja kesän muita tuoksuja
Kesän parfyymeja ovat tuomen, sireenin, kielon ja juhannusruusun aromit. Arkisempi on leikatun ruohon tuoksu, joka palauttaa mieleen taas kerran lapsuuden mummolan heinäpellot, haravoinnin, kärpäset, heinäpölyn, janon ja ladottujen heinäseipäiden antaman suojan auringolta.
Jokunen vuosi sitten, kun mökkiimme asennettiin uuni, opin tuntemaan vuolukiven hajun. Kantaessamme uunin kiviä sisälle oli niissä jauhomaista leikkausjäämää, jossa haju oli voimakas. Vielä nytkin olen tuntevani kiven tuoksun. Ei haittaa, vaikka se olisi kuvittelua.
Miete blogi-kirjoittamisesta
Miksi kuitenkin kirjoitetaan? Varmaankin halutaan jakaa ajatuksia ja kokemuksia. Ja kirjoittamisesta tulee merkityksellistä, isompaa, kun sillä on lukijansa, vaikka heitä olisi satunnainen kourallinen ... jossain siellä bittiavaruuden takia.
sunnuntai 29. kesäkuuta 2008
Suru
Masennuksessa suru humpsahtaa varoittamatta päälle, kuin musta esirippu erottaisi sinut muusta maailmasta. Se tuntuu kuristuksena kurkunpäässä, kiristyksenä silmien takana ja paineena silmäluomien alla. Se herpaannuttaa poskesi ja leukasi, valaa jäsenesi maahan. Et voi sille mitään. Toivot vain löytäväsi piilon, johon käpertyä toisten katseilta. Kaikesta huolimatta surua voi tervehtiä, ‘hei suru, tulit taas’. Mutta surua usein seuraavalle tuskalle, joka on kipua ja kärsimystä, ei ole sanoja. Tuskan haluat puuduttaa tavalla tai toisella, toiveena nukkua syvällä, unia näkemättä.
Masennuksen suruja on monenlaisia. Tämä oli kuvaus yhdestä.
Maailman paras paikka
Monen vuoden riutumisen jälkeen pihan kaksi tuomipuuta näyttävät hyvinvoivilta, onhan niissä runsaasti lehtiä. Kärpäset pörisevät tutusti lämpimällä seinällä. Auringon laskiessa istun portailla. Ajattelen, että nyt tämä on maailman paras paikka.
perjantai 27. kesäkuuta 2008
Lisää dekkareita ja kesämusiikkia
Minulle kesän musiikki on ollut musiikin kuuntelua auringon lämmittämässä autossa, siis palaan aikaan ennen ilmastointeja, sivutörmäysverhoja, abs-jarruja ja sellaisia. Kuuma auto, jonka ilma paahtaa poskia, liimaa paidan ihoon ja tukan otsaan, kunnes pelastava tuuli avonaisista ikkunoista vilvoittaa.Vaikka auton saunamaisuus on alussa tukahduttava, siinä on lämmön turvaisa perusviesti: elät vielä, veri virtaa suonissasi.
Omintakeista eli ei, mutta Janis Joplinin laulama ‘Summertime’ (1968) on ykkönen kesähitiksi. Sen lisäksi, että se nimensä mukaan kertoo kesästä, kasvusta, lämmöstä ja rakkaudesta, huomio kiinnittyy sähköisen lämpimästi viritettyyn kitarasäestykseen ja sooloihin. Niissä on taikamaista kostean illan rauhallisuutta ja puuvillapeltojen kuivaa hohkaa. Kuvittelen, että soinnut vievät syvälle Etelään. Joplinin levyllä on myös reipas kappale ‘Down on me’. Se on konserttitaltiointi, jonka aivan alkuun on tarttunut kaikenlaista alkuhälinää ja viimein Joplinin vaimea, jännittynyt alkuhenkäisy "Yes!" eli Nyt pojat! Ja sitten kappale pamahtaa eteenpäin täydellä voimallaan.
Toinen kesähitti on Neil Youngin ‘Over and Over’. Oikeastaan tässäkin musiikissa on pääosassa sähkökitaran saundi, joka on toistavaa, melkein pelkästään melodista säröä. Se on kaukana Suvivirrestä, mutta antaa samanlaisen jälkitunteen: se oli siinä, ei lisättävää.
Kolmas kesähitti tulee muistona vuosien takaa. Taisin olla kansakoulun neljännellä luokalla. Luokkatoverini Harry tapaili minulle radiosta kuulemaansa uutta kappaletta. Se oli Kai Hyttisen esittämä ‘Tyttö kadun yli juoksee’ (vai ‘juoksi’?). Menikö alku jotenkin siten, että "tyttö kadun yli juoksee, kuinka kaunis on hän, kevyt pääsky kesän leikkivän". Sitten laulaja toivoo tapaavansa tuon ainutlaatuisen tytön. Laulu on yhä kaunis. Kuka lienee sen sanoittanut, mutta oivallisesti on lähdetty pienestä sattumuksesta.
Miksi minä näistä hiteistä oikeastaan kirjoitin? Ehkäpä tämä oli henkinen harjoite. Yritin piristää alentunutta mielenvirettä, saada muuta ajateltavaa, päästä sopusointuun ympäröivän kesän kanssa. Mistäpä sen tietää.
torstai 26. kesäkuuta 2008
Opamoxia
Nyt opamoxia, pian nukkamaan Remeronin avustuksella ja huomenna mökille.
Luin dekkarin
Sikäli kirja oli hyödyllinen, että se kiinnitti huomioni siihen aikaisemmin dekkareissa itsestään selvänä pitämääni seikkaan, että koettu vääryys ja siitä seuraava viha todella toimii koston, murhan, motiivina. Hupaisan karmeaa on lisäksi kirjan kuvaus ruotsalaisen yhteiskunnan puolustuspoliittisesta päätöksenteosta. Jos jota kuta ulkomailla kiinnostaisi suomalaisen yhteiskunnan poliittinen nykymeno, hän saisi sen äskeisistä käänteistä samalla tavalla täysin mielettömän kuvan, jota olisi helpompaa pitää sepitteenä kuin totena.
Toinen kirjastosta lainaamani kirja on Jarkko Sipilän uusin, 'Seinää vasten', joka alkusilmäilyn perusteella vaikuttaa edellisestä lupaavammalta. Nyt vain pitäisi saada sopiva tarmonpuuska aloittamiseen.
Nou change
keskiviikko 25. kesäkuuta 2008
Toinen kohtaaminen
Mielialavaihtelut
Leikkuusuorite
tiistai 24. kesäkuuta 2008
Serranon perhe elää duurissa
Yksi asia kuitenkin hieman vaivaa. Ihmettelin, mistä johtuu tietty huimauksen tunne jokaisen katsomani jakson jälkeen. Sitten hoksasin, että Serranon miesten tapa puhua heilutellen päätään ja väännellen taidokkaasti käsillään vaikuttaa haitallisesti tasapainoaistiini – kaiketi mentaalisesti eläydyn niin Diegoksi, mikä elekieleen tottumattomalta suomalaiselta ei suju ilman ongelmia.
Ensimmäinen kohtaaminen
Mietin mallia seuraavaa kohtaamista varten: reipas ja suora nyökkäys, ja jos joudun juttusille, niin turvallisia aiheita ovat kesä, loma ja säät. Ei syytä paniikkiin, toisin itselleni, vaikka tämähän on vasta alkusoittoa tulevalle.
sunnuntai 22. kesäkuuta 2008
Riippuvuudesta
Kysymys lienee itsearvostuksen perustavasta ongelmasta, vajavaisesta rakentumisesta. Muistan joskus alakouluikäisenä yhden ensimmäisistä hammaslääkärikokemuksistani. Lääkäri valmisteli puudutuspiikkiä, jolloin äänähdin ennakoivasti pelkoni. "Vai semmoinen tapaus", murahti lääkäri, ja piikki ikeneen. Tulin kerralla luokitelluksi lääkärin varmasti kielteisenä pitämään potilaskategoriaan, "kipuherkkiin". Kai sellaisiin raukkoihin, joiden varassa sodat olisi hävitty ja torjuntavoitot jääneeet torjumatta. Tämä on hyvä esimerkki, että sanat sattuvat ja satuttavat, kun ne sanoo sopiva henkilö sopivalla hetkellä.
Nykyiseen hammaslääkäriini minulla on aivan hyvä suhde, vaikka hänkin ilmeisesti nopeuttaakseen toimenpiteitään saattaa ehdottaa, että "kun tämä on niin pieni juttu, voitaisiin koettaa ilman puudusta". Olen urhoollisesti torjunut nämä miehekkyyteeni vetoavat (ja sitä testaavat) ehdotukset ja ottanut mieluummin 8 euroa maksavan (aina yhtä ikävältä tuntuvan) puudutuspiikin. Minusta ei löydy vieläkään Tali-Ihantala -henkeä...
No, tarkastelu luisui hieman vitsailun puolelle. Kai ymmärrettävää. Olisiko riippuvuudessa hylkäyskokemuksena kysymys ainakin kahdenlaisesta "pehmeydestä": Psyykkisesti riippuvuus on masentuneelle hirveä uhka. Sosiaalisesti riippuvuus on arka asia, sillä riistää sinulta aikuisuutta, et ole toisten silmisssä aivan täysi.
lauantai 21. kesäkuuta 2008
Lintu ikkunalla oli punatulkku,
Syvyysvaikutelma
perjantai 20. kesäkuuta 2008
Sähköpostin houkutus ja juhannuksen 'viesti'
Kysymys ei liene pelkästään siitä, että meihin on iskostunut etiketti, että sähköpostiin tulee vastata mielellään saman päivän aikana ellei ole todella hyvää perustetta olla näin tekemättä (siis olla sähköpostin tavoittamattomissa, mikä nykyään alkaa olla mahdotonta, kun sähköpostaus on jo käynnykälläkin vaivatonta).
Varmaankin sosiaalisina olentoina haluamme saada tietoja toisista, "ryhmästämme" ja ympäristöstämme. Niin välttämätöntä kuin tämä yhteydenpito meille onkin, siihen sisältyy myös haitallista riippuvuutta, ongelmakohtia ja valvonnan mahdollisuus.
Henki kulkee nyt tasaisemmin. Sain sentään muotoiltua asiaan jonkinmoisen näkökannan. Mutta sehän ei poista varsinaista syytä, työn aloittamisen jännityksiä ja pelkoja.Sanotaan, että joulu on ahdistava monelle yksinäiselle (eronneelle, lapsettomalle) jättäessään heidät "perhejuhlan" ulkopuolelle. Juhannuksella, joka on kesäloman ja työstä vapautumisen symboli, näyttää olevan samanlainen kielteinen viesti sairaslomalaiselle ja kenties työttömällekin: et muuten kuulu joukkoon.
torstai 19. kesäkuuta 2008
Syyllisyys iskee
Talvella on toisin,
Auringon kämmenellä
Pihalla voi toimittaa kaikenlaista pikkuaskaretta. Voi istua vanhassa säänpuremassa puutarhatuolissa, lippis silmien suojana. Olla, kuunnella. Kävellä paljasjaloin nurmikolla, tarkistaa kivenreunojen mansikkapaikat. Tai lukea viikonlopun iltalehden hömpät kannesta kanteen. Olen huomannut, että kirjan lukemiseen piha ei sovi, vaan sitä varten on paras mennä sisälle. Pihalla oleillaan. Kun on viettänyt päivän pihalla, on illalla aivan pihalla, kun ulkoilma vielä kulkee hengityksessä ja lämpö pistelee ihossa. Auringon laskiessa sen lämpö tuntuu ikuiselta, viipyilee ilmassa ja kivissä. Ulko-oven voi sitten panna kiinni.
keskiviikko 18. kesäkuuta 2008
Lintu ikkunalla ja lehtiä tuulessa
Ollaan vielä kaukana syksystä, mutta huomaan ikkunasta, että puun lehtiä lentää tuulen mukana maahan. Ne ovat peräisin läheisestä tuomesta. Kun eletään vielä kesää, ovat lehdet vihreitä. Sanotaan, että syksyn putoavissa lehdissä soi blues. Niin soi myös kesän lehdissä.
Ylilentävät lentokoneet
Masennuksen musiikkia
Toinen vakavan masennuksen merkki on Mozartin Requiem. Varsinkin 'Tuba mirum' ja 'Lux aeterna' ovat riipaisevaa kuultavaa. Viimeiset peruuttamattomat askeleet ennen elämän päättymistä ja kurkottautumista tuonpuoleiseen, tuntemattomaan, valoon.
Masentunut tunnistaa herkästi masennuksen lauluissa. Emmylou Harrisin laulu ‘Can you hear me now’ avautuu masentuneelle 100%:n sattuvana kuvauksena tilanteestaan. Kovin masentuneena tätä laulua ei ole hyvä kuunnella. Ainakaan siinä ei ole onnellista loppua, ei itse asiassa selkeää loppua lainkaan, mikä osaltaan lisää tarinan vakuuttavuutta.
Vastapainoksi Harrisilla on varhaiskaudellaan kauniita happy end -lauluja (esimerkiksi ‘Together again' ja 'Till I gain control again'). Kuuntelen niitä uudestaan ja uudestaan ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa, kun alavire tuntuu syvenevän. Vuokko Hovatan uusin levy kuuluu tähän uskoa valavan musiikin luokkaan. Olen vakuuttunut näiden laulujen vastaavan päivän opamox-annosta. Ehkä musiikki on ihmisen suurin keksintö. Jokainen voi löytää itseään puhuttelevan musiikin, sävelen ja sanat.
maanantai 16. kesäkuuta 2008
Eristäytymisen optimointia
Viikko alkaa synkeässä mielialassa
" I try to ignore what the paper says/and I try not to read all the news."
Median esittämän maailman vääryys tekee juuri niin kipeää, että siltä haluaa paeta. Melkein pahinta on, että päätöksentekijät ja johtajat -- niin tutuiksi kuin matit, ilet, erkit ja muut ovat meille iltalehtien kautta tulleetkaan -- näyttävät kulkevan yhä kauemmaksi siitä maailmasta, josta he sanovat sydämessään "välittävänsä" ja "korvansa" kuuntelevan. On kuin olisi kaksi erkaantuvaa todellisuuden suuntaa.Kun ei jaksa, voi olla kyyninen ja sarkastinen, mutta toivottavasti kohtuullisessa mitassa, ja yrittää täyttää mieltään korvaavilla myönteisillä asioilla, katsella lintuja ja kukkia, kuunnella tuulen suhinoita ja vain toivoa, että näin säilyttäisi järkensä ja toimintakykynsä. Löytyykö unelmalle paikkaa unessakaan?
".... it's only a dream/just a memory/without anywhere to stay."
sunnuntai 15. kesäkuuta 2008
Niin kaksinaista
Vuosien takaa muistan naapurini antaman ohjeen: kun leikkaa tarkasti kaiken uuden kasvun aidan päältä, se säilyy tuuheana eikä pääse varkain lisäämään korkeuttaan. Nyt oman kokemukseni perusteella tiedän ohjeen päteväksi, kun sitä jaksaa noudattaa kirjaimellisesti. Tämä miltei pakkoneuroottinen saksiminen taitaa olla asia, jossa en muihin oikein luota.
perjantai 13. kesäkuuta 2008
Harhaoppisia pohdintoja onnesta
Ehdottomasti en halua pyrkiä onneen enkä tyytyväisyyteen. Mutta en myöskään toivo ahdistusta, voimattomuutta, epätoivoa, itsetuhoisuutta. Onni on mahdollisuus, ja onnen hetki tai häivähdys on kuin tuokio päivän. Se tulee, kun on tullakseen. Mielessäni kyllä käy sekin mahdollisuus, että masentunut mielenrakenteeni ei enää kerta kaikkiaan pysty sulattamaan isompia onnen tunteita, vaan suhtautuu niihin torjuvalla epäluulolla (en ainakaan moisia erityisesti ansaitse).
Päivästä näyttää tulevan aurinkoinen ja lämmin, kun pakkaan vähät tavarani autoon. Sijoitan kolme pientä moniväristä ruukkuorvokkia keskelle pihaa kaivon kannelle. Ajattelen, että ne orvokkien tapaan levittäytyvät ajan myötä sinne ja tänne. Heippaan kukille hyvää kesän jatkoa uudessa kotipiirissään.
Paskapensas
Aamu valkeni harmaana,
Tein ikkunasta havainnon toisesta linnusta, jonka tunnistaminen oli jo vaikeaa. Iso ruskea lintu, jonka siipien väli oli melkein pelottava, reilusti yli puoli metriä, laskeutui korkeaan heinikkoon. Yritin saada selkoa sen naamasta, josko se olisi laakean pöllömäinen. Huuhkajia nimittäin eleli lähimetsissä. Niihin huhuiluja kuuli harva se päivä, ja kauempana on kaksi korkeaa pystyyn kuivanutta puuta, joiden yläoksilla isoilla linnuilla on tapana istua. Sieltä ne tarkkailevat maailmaa ja saalista.
Taidan jäädä mökille vielä toiseksi yöksi, kun ei viitsi lähteä ajamaan kotiin. Loma-aika, pärjäävät kyllä siellä.
Linnun nimi
Mökin pihassa, jonka nurmikko vapaamielisenkin tulkinnan mukaan vaatisi puuttumista, taapersi lystikkäästi hyvin syöneen variksen kokoinen rusahtava lintu. Se oli kaulava, ja sillä oli noin 10 cm mittainen hieman alaspäin kaartuva nokka. Mikäli tuollaiselle linnulle antaisi nimen, eittämättä se olisi kuovi. Pitäisikö minun, jonka lintutietämys on käytännössä nolla, säilyttää uskoni intuitiivisesta tunnistustaidostani, vaiko nähdä vaiva, että varmistaisin havaintoni lintukirjasta? Eikös kuovi elele peltopiirissä. Ainakin samoja lintuja olin aiemmin bongannut läheisen maatilan peltoaukeamalla.
Vaikka "kuovin"tunnistus ei voimia kysynytkään, tuntui olo vain tarmottomalta. Se on masennukseen kuuluva lyijyn tunne kehossa, kuin maan vetovoima kohdistuisi luihin ja lihaksiin monin kerroin tavallista raskaampana. Saunan lämmittämisen suljin nopeasti pois mielestäni, vaikka mökissä oli viileää. Laitoin siihen paremmin vetävään uuniin tulen, jonka tohinaan toivoin kohta nukahtavani. Nyt ei tulisi sanomalehteä luettavaksi, kun heräisin aamun varhaisilla tunneilla. Ennen nukahtamista kysyin, mitä kuovi oikein teki pihalla? Se oli kukaties saanut tietää toisilta linnuilta, että täällä on tarjolla siemeniä kesälläkin. Mieleeni tuli vielä yksi "kuovi" -assosiaatio. Tuntemattoman Lehtohan, ja taisi olla Hietanenkin, maalasi Lammion juuri tällä nimellä, "kuoviksi". Siis taisin minä kuovin nähdä.
keskiviikko 11. kesäkuuta 2008
Sateen lomassa
Olo on voimaton. Jos joku tönäisisi sormenpäällään rintaani, voisin kaatua selälleni niiltä sijoita. Silti olen aikeissa lähteä mökille, nuokkumaan sänkyyn. Puolivalveilla oleva tila on nyt sopiva mielenasento. Sataisi vettäkin, ettei tarvitsisi ajatella ulkoaskareita. Otan kuitenkin mukaan vähän bensaa ruohonleikkuria varten, jos sateeseen tulisi tauko ja saisi juuri samalla hetkellä tarmonpuuskan.
Muuten, ruohonleikkaamisessa on kaksi puolta. Huonoa on se, että jokin ikävä asia alkaa pyöriä mielessä, jota sitten jauhan ja jauhan koko ajan ja tulen lopuksi ärtyisäksi. Hyvää on lopputulos: piha on siistiintynyt ja hallinnassa, kuin sopuisassa lainassa luonnolta, johon aaltoileva ruohokenttä sointuu.
Sairasloman vaikeudesta
Toipuminen ja paraneminen ovat sairaan työtä. Tämä sisältää sen, että sinun pitää vaikka hampaat irvessä, suomalaisella sisullasi, ponnistella tuon tavoitteen saavuttamiseksi – eli vaatimus haastaa sinut juuri siihen toimintaan, joka sinut töissä uuvutti.
Tähän pitää vielä palata.
tiistai 10. kesäkuuta 2008
"Ilon käyttämättömät tiet"
Nyt tajuan, että Linnan kirja on kertomus tunteista, yksilöiden ja ryhmien suurista ja pienistä tunteista, paljossa juuri vihasta ja epäoikeudenmukaisuudesta eri muodoissaan. On se kirja myös myönteisistä tunteista. Kirjan lopussa kuvataan, kun Elina saa pitkän epätoivoisen odottamisen jälkeen tiedon, että miehensä Aleksi säästyy kuolemantuomiolta -- "elämään palaaminenkaan ei ollut helppoa, sillä ilon täytyi uudestaan löytää kauan käyttämättöminä olleet tiensä". Masennuksessa "ilon tiet" katoavat, latistuvat, ehkä myrkyttyvätkin.
Viha
Nimittäin luin vuosia sitten Väinö Linnan kirjan Täällä pohjan tähden alla. Sen kakkososassa Linna kuvaa suomalaista vihaa "suolammeksi". Yritin nyt etsiä tätä uudestaan, mutta en löytänyt enkä jaksanut katsoa paksun eepoksen jokaista sivua. Muistan yhden luonnehdinnan: "samea". Minä vihaan suomalaisesti, samealla tavalla, itsepintaisesti, kylmästi, mykkänä, yksin. Sen lisäksi, että ajoin itseni loppuun, koin, että työni mielekkyys oli häviämässä, minut jyrättiin ja myös jossain suhteessa myös petettiin.
Käsitys, että asiat riitelevät, eivät ihmiset, on totta vain tietyissä asioissa ja tiettyyn rajaan asti. Ja on totta, ettei organisaatioilla ole moraalia, eikä ihmisiä sen takia pidä tuomita. Minä tuomitsen silti. Se, että nyt niin vihaan tiettyjä ihmisiä, on minulle uutta. Tilannetta ei pelasta se, etteivät vihani kohteet ole työtovereitani vaan ns. isoja pomoja. Viha syö sisältä, tiedän. Tämä asia minun pitää ratkaista siten, että osaan vihani sopivasti tuoda esille ilman että se jäytää jatkuvasti sisikuntaa.
maanantai 9. kesäkuuta 2008
Miehisiä itsetuhon malleja
Myös Koskela, taitava taktikko, joka kyllä uskalsi uhmata auktoriteetteja (pataljoonan komentaja Karjulaa), teki itsemurhan, jos on uskominen Rokan esittämää arviota – "ja niin män just ko itsemurhan ois tehnt. Siit ei ois ennää pois pääst mitenkää ko panoksen ol heittänt. Mie luule jot hän sen ties." Psykiatri sanoisi, että läpiväsynyttä ja turhautunutta Koskelaa vaivasi vaikea-asteinen uupumus ja monet ilmiselvät masennuksen oireet. Se, että hän sai ennakkonäyn, sekoitti Määtän äsken kaatuneeseen Hietaseen, on sodanoloissa merkki tiedostamattomasta itsetuhosta. "Kauankos minä tässä keikun?" tuli hänen mieleensä, kun hän samalla muisti, mitä oli ajatellut nähdessään Kariluodon viimeisen kerran elävänä – "Tuo mies kuolee tänään." Niin kuoli myös Koskela, Ville Vaitelias, ilman viimeisiä sanoja.
Kolmas tapaus on sotamies Salo, joka perääntymisvaiheessa intoutui osoittamaan hänelle epätyypillistä riskeeraavaa rohkeutta, joka oli reaktio viimein havahtumiseen, että sota todella hävitään. Ryhmän miehet muuttivat tulkintaansa vaikeasti haavoittuneesta Salosta. Tämä viimeinen vaikutelma peitti aikaisemmat, ja jopa hänen leikinlaskun aiheena ollut voitonuskonsakin muuttui tyhmyydestä peräänantamattomaksi tahdoksi. Kun vetäytyminen jatkui, miehet lakkasivat pian muistamasta, että heidän joukossaan oli ollut Salo-niminen mies.
Kariluoto, Koskela ja Salo joutuivat pakkotilanteeseen. Heitä ei tavoittanut vain luoti, vaan heidän maailmansa ja uskonsa romahtivat. Kenties heillä ei ollut vaihtoehtoja, toisin kuin vaikkapa Rokalla, jolla oli taidon lisäksi tuuria ja joustava B-tyypin luonne... plus Lyyti (vaimo) ja lapset odottamassa Kannaksella.
Ehkei nykyinen työelämä ole aivan sotaan verrattava näyttämö. Silti moni joutuu selkä seinää vasten miettimään epätoivoissaan ja paniikissa kunniallisia selviytymiskeinoja ja eloonjäämistään. Oma näkemykseni on täysin pessimistinen: paha on päästetty irti, emmekä pääse siitä eroon ilman tuntuvia tappioita ja kärsimystä.
Puut ja tuulet
Kun tuuli kulkee puissa, se saattaa seisahtaa pienten koivujen kohdalla, pyörittää niiden oksia ikään kuin kiertäisi lehvistössä pesää tehden. Sitten tuuli jatkaa matkaansa.
Masentuneen kaksoiselämää
Opin peittämään masennuksen ja elän tyypillistä masentuneen ihmisen kaksoiselämää. Ulospäin osaa olla tavallisen ja tehokkaan näköinen vaikka sisällä on tyhjyys ja epätoivo. Nämä kaksi puolta oikeastaan ruokkivat toisiaan: mitä masentuneempi, sitä suurempi ja paremmin onnistunut yritys säilyttää kasvonsa. Vitsailu on tepsivä keino käsitellä ikäviä ja ahdistavia tilanteita. Tarkka korva erottaa etenkin hurtista huumorista kyynisen alasävyn, joka tarkoittaa, että on oikeasti luovuttanut, lakannut yrittämästä.
‘Onnistuneesta’ kaksoiselämästä seuraa sekin, että sairaslomalla jääminen tulee muille yllätyksenä.
sunnuntai 8. kesäkuuta 2008
Tulevaisuuden heikot signaalit
Kansalliskukat
Kasvin nimi
torstai 5. kesäkuuta 2008
Olenkö hölmö? (luultavasti olen)
Pannaan silti muistiin: sairaslomalla olemisen ihanuudesta ja kurjuudesta pitää tuonnempana kirjoittaa enemmän.
Rakas, masentunut minäni
Masennus on ollut kumppanini ties kuinka monta vuotta. Sinnittelin, kunnes viimein tuli se väistämätön stoppi, kun kasvava työstressi pahensi oireita. Vastustin sitkeästi sairaslomaa, olinhan kestänyt lääkityksellä ja lääkärillä käynneillä tähänkin asti. Sitten kärsivällisen lääkärini kanssa käydyn keskustelun jälkeen vain hoksasin, että olin valinnan edessä: joko kaadun ‘kunniallisesti’ Kariniemen tapaan epätoivoisessa tuhoon varmasti johtavassa rynnistyksessä, tai yritän pelastaa sen mitä vielä pelastettavissa kenties oli. Vaikka se merkitsisi ongelmani jonkinmoista julkistumista – varmaan yksi syy vastustukseeni. Olin päästänyt masennuksen liian likelle itseäni. Sitten päätös oli helppo tehdä ja helpotus. Arvatenkin olisi pitänyt toimia aikaisemmin. Kaikella on aikansa.
"It’s a hard way to find out that the trouble is real", laulaa Emmylou Harris kauniissa pienessä laulussaan Hickory wind. Toistuvan keskivaikean masennuksen rakas depressiivinen minäni, en aja sinua pois, saat tulla luokseni kun olet tullaksesi -- ja tunnustan epäröimättä, että toisinaan pyydänkin sinut luokseni. Ja tiedän, että liian usein tulet myös kutsumatta, et jätä minua. Mutta suhdettamme voisimme kehittää. Kirjoitetut sanat saavat ajatukset näkyviksi ja suovat hallinnan tunteen, joka silti on häilyväinen. Sanat ovat sanoja. Ja miksi olo on taas niin voimaton?
keskiviikko 4. kesäkuuta 2008
Tänään oli kesäpäivä
Pieniä kysymyksiä
kauheudesta? Ehkä, mutta peruskuvion mahdottomuudesta olen vakaasti tuota mieltä. Kiperä kysymys on, miten palata takaisin, kun ehtoihin ei voi vaikuttaa. Jotenkin on myönteisesti löydettävä oma paikkansa? Mitä tehdä ns. kielteisille tunteille, jotka pohjimmiltaan tunteee aidoiksi ja oikeutetuiksi? Jotka sitä paitsi eivät kohdistu vain 'asioihin' vaan ihmisiin. Vaikka joitakin kehitelmiä mielessäni onkin, jäytää epävarmuus mieltä. Ja 'uusi' ote on koeteltava käytännössä, riittävätkö voimat, kun ensimmäinen väistämätön vastoinkäyminen tulee vastaan?
tiistai 3. kesäkuuta 2008
Työelämän mahdottomuudesta
Suuret ikäluokat pelastuvat eläkkeelle, nuoremmat sopeutuvat, kenties. Me noin 50-kymppiset, jotka vielä kasvoimme hyvinvointivaltion ilmapiirissä, jäämme ansaan. Joku tuhoutuu, joku masentuu ja väsyy, joku yrittää sinnitellä eläkkeelle, joku hyppää rohkeasti pois, joku omaksuu notkeasti nykymenon vaatiman supliikin ja asenteet, ja saattaapa joku löytää vielä myönteisiä toiminnan tapojakin. Monet jakavat epäoikeudenmukaisuuden, vääryyden, turhautumisen, voimattomuuden, katkeruuden, vihan ja syyllisyyden tunteet.
Lääkkeistä
Huomaan, että tästä aiheesta kirjoittaminen alkaa pelottaa ja ahdistaa, sillä se jo valmistelee syksyn mahdollista työhön paluuta. Lopetan tähän, ja onhan sopivasti päivän seuraavan opamoxin aika.
Unet
Jos viitsisi pitää tilastoa, isoin osa unistani osoittautuisi luultavasti sellaisiksi, joissa minua jollain tavalla moititaan, olen syyllinen isoon tai pieneen pahaan ja epäonnistumiseen Sitten on toinen, sanoisinko ‘vastaunien’ luokka. Sille on ominaista, että niissä osaan lentää. Se tuntuu kuin uisi ilmassa. Joskus maasta nouseminen vaatii paljon ponnistelua ja lento jää matalaksi, toisinaan taas kohoaa vaivattomasti korkealle kuin lintu, että melkein huimaa. Näissä unissa on menoa. Pystyy johonkin ihmeelliseen!
Unia on joskus hauska katsoa. Nyt pääasiassa käyttämäni lääke, Cymbalta, jonka annostusta on juuri nostettu, lupaa sivuoireinaan "poikkeavia unia".
maanantai 2. kesäkuuta 2008
Kaulahuivi
Mitä meille jää
Mielenjohteesta kävin kirkkomaalla, johon on haudattu jatkosodassa kaatunut isoisäni. Jouluna olen ollut monet kerrat mukana sytyttämässä kynttilää. Oikea kivi löytyi pitkästä rivistä lumen alta. Mäellä tuuli aina kylmästi, kohmeisin sormin liekki saatiin palamaan, ja ytimiin painunutta vilua sulateltiin pitkään. Nyt tuhisi lämmin tuuli, lumenvalkoiset päivänkakkarat pehmensivät hautakivien paririvit, ja kivipenkin lämpö tuntui ikuiselta. Täällä me olimme, kohta illan himmentämällä kirkkomaalla.
sunnuntai 1. kesäkuuta 2008
Sumussa ja humussa
Aikomukseni olisi palata töihin kesäloman jälkeen, vaikka huomaan, että lääkärini suhtautuu tähän epäilen. Enkä ole itsekään niin varma. Eniten pelottaa, että olen kadottanut ajattelu- ja keskittymiskykyni – kenties tämän takia aloitin tämän blogin kirjoittelun. Tiedän, että minun pitää miettiä uusi kuvio omaan työntekoon ja sovitella se työyhteisön toimintaan ja suhteisiin. Ja tuskallisen varmasti tajuan, että tuo on helpommin sanottu kuin tehty.
Numeroiden taikaa
Tohtori.fi -sivuilla olevan lyhennetyn Beckin masennusinventaarin tulos on ollut viimeiset kuukaudet itsepintaisesti 14 pistettä, mikä vastaa keskivaikeaa masennusta ja on siten muodollisen diagnoosini mukainen. Aikaisemmin parempina aikoina olen saanut pisteitä, jotka ovat tuskin yltäneet lievän masennuksen tasolle. Merkille pantavaa nykyisissä oireissa on kokonaisvaltaisuus, sillä jokaisesta kysymyksestä tulee vähintään yksi piste. Tulkintani on, että niin kauan kuin työkuntoni on avoin, mielialani pysyy jotenkin lukittuna.
Entiset tuulet
Jokunen kesä sitten istuin mökkipihan ilta-auringossa ja havahduin panemaan merkille, että oli erilaisia tuulia. Pellon reunan puissa kiertävä tuuli taivutti eri tavalla erilaisia puita ja oli kuulevinaan, että kustakin syntyi aivan omanlaisensa ääni: suhiseva, värisevä, sihertävä, silittelevä.
Olisin saattanut laatia tuulista ainakin karkean luokittelun. Se jäi, kun en jaksanutkaan. Yksi tuuli, iso sellainen, jäi mieleen. Sen ääni on kuin ikkunan läpi kuultu kaukaisen sateen jatkuva pauhina. Sen tajuaa, jos pysähtyy metsän keskellä kuuntelemaan ympäröivien korkeiden havupuiden oksistojen kumeaa, välillä huokailevaa huminaa.
Ruotsalainen historijoitsija, jonka nimeä nyt en tietenkään pysty palauttamaan mieleeni (alkoi E:llä), on kirjoittanut kirjan. Oliko sen nimi hiljaisuuden historia? Kirjan alussa hän kertoo havainnostaan, joka tuli, kun hän katsoi avoimesta ikkunasta talviselle kadulle. Liikenteen meluun tuli hetkeksi kumma tauko. Juuri tuolloin hän kuuli, kuinka lumi satoi maahan, siis millainen ääni lumisateesta syntyi. Äänen hän kuvasi jotenkin kirskuvaksi tai vinkuvaksi.
En ole kuullut lumisateen ääntä. Mutta lukion englannin kielen kirjasta, kohdasta jossa opetettiin verbien aikamuotoja, on mieleeni jäänyt kauniina pitämäni lause: "The snow fell all night": lunta satoi koko yön. Siinä on mielleyhtymä katulampusta, jonka pehmeässä valokiilassa lumihiutaleet rauhallisesti ja ilman taukoa leijailevat yössä alas, lopulta peittäen maan, aivan kenenkään näkemättä, äänettömästi. Aamulla voit nähdä jonkun pikkueläimen jäljet lumessa.