Suru

Suru on menetyksen tunne. Kun läheinen kuolee, sairastuu, jättää tai lähtee maailmalle, tilanne muuttuu eikä ole paluuta entiseen. Entinen elää muistoissa, jotka ovat side tähän päivään ja näkymä huomiseen. Suru voi olla myös mahdollisen menetystä, esimerkiksi lapseton pari voi surra toivomaansa ja koskaan syntymätöntä lastaan. Tai ihminen voi surra elämätöntä elämäänsä, joka tulosta väärästä valinnasta, sattumasta tai muusta elämää suunnanneesta tapahtumasta. Luulen, että masennuksessa suru on juuri tätä lajia, siis tunnetta, joka yhdistyy johonkin toteutumattomaan. On pettymyksen surua, joka katsoo taaksepäin, katkerastikin: en ole elänyt kuin olisin toivonut, olen tehnyt väärin, epäonnistunut, minua on petetty, en ole saavuttanut samaa kuin muut. On toivottomuuden surua, joka katsoo pessimistisesti eteenpäin ja ennakoi, etten saa tilannettani muuttumaan yhtään paremmaksi; elän vaikka en eläkään.

Masennuksessa suru humpsahtaa varoittamatta päälle, kuin musta esirippu erottaisi sinut muusta maailmasta. Se tuntuu kuristuksena kurkunpäässä, kiristyksenä silmien takana ja paineena silmäluomien alla. Se herpaannuttaa poskesi ja leukasi, valaa jäsenesi maahan. Et voi sille mitään. Toivot vain löytäväsi piilon, johon käpertyä toisten katseilta. Kaikesta huolimatta surua voi tervehtiä, ‘hei suru, tulit taas’. Mutta surua usein seuraavalle tuskalle, joka on kipua ja kärsimystä, ei ole sanoja. Tuskan haluat puuduttaa tavalla tai toisella, toiveena nukkua syvällä, unia näkemättä.

Masennuksen suruja on monenlaisia. Tämä oli kuvaus yhdestä.