Nimittäin luin vuosia sitten Väinö Linnan kirjan Täällä pohjan tähden alla. Sen kakkososassa Linna kuvaa suomalaista vihaa "suolammeksi". Yritin nyt etsiä tätä uudestaan, mutta en löytänyt enkä jaksanut katsoa paksun eepoksen jokaista sivua. Muistan yhden luonnehdinnan: "samea". Minä vihaan suomalaisesti, samealla tavalla, itsepintaisesti, kylmästi, mykkänä, yksin. Sen lisäksi, että ajoin itseni loppuun, koin, että työni mielekkyys oli häviämässä, minut jyrättiin ja myös jossain suhteessa myös petettiin.
Käsitys, että asiat riitelevät, eivät ihmiset, on totta vain tietyissä asioissa ja tiettyyn rajaan asti. Ja on totta, ettei organisaatioilla ole moraalia, eikä ihmisiä sen takia pidä tuomita. Minä tuomitsen silti. Se, että nyt niin vihaan tiettyjä ihmisiä, on minulle uutta. Tilannetta ei pelasta se, etteivät vihani kohteet ole työtovereitani vaan ns. isoja pomoja. Viha syö sisältä, tiedän. Tämä asia minun pitää ratkaista siten, että osaan vihani sopivasti tuoda esille ilman että se jäytää jatkuvasti sisikuntaa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti