"Ilon käyttämättömät tiet"

Ei olisi pitänyt heti aamusta kirjoittaa niin isosta ja vaikeasta asiasta kuin vihasta, sillä se jäi jauhamaan ikävästi mieleeni koko harmaana valuvaksi sadepäiväksi. Joka tapauksessa huomasin vihani ehdottomuuden: En halua sovintoa, en rakentavaa ja sivistynyttä keskustelua, vain ilmaista vihani kohteille, että olen menettänyt heihin luottamukseni, lopullisesti, ja siitä halveksuntani. Luulen, että olen tässä Linnan määrittelyn ytimessä: viha on kylmää, taipumatonta ja leikkaavaa. Sellaisena se huutaa kostoa ja kiroaa. Sellaisena se tuntuu hyvältä ja välttämättömältä. Sellaiselta, joka tavalla tai toisella hakee uomansa ja toteutuu.

Nyt tajuan, että Linnan kirja on kertomus tunteista, yksilöiden ja ryhmien suurista ja pienistä tunteista, paljossa juuri vihasta ja epäoikeudenmukaisuudesta eri muodoissaan. On se kirja myös myönteisistä tunteista. Kirjan lopussa kuvataan, kun Elina saa pitkän epätoivoisen odottamisen jälkeen tiedon, että miehensä Aleksi säästyy kuolemantuomiolta -- "elämään palaaminenkaan ei ollut helppoa, sillä ilon täytyi uudestaan löytää kauan käyttämättöminä olleet tiensä". Masennuksessa "ilon tiet" katoavat, latistuvat, ehkä myrkyttyvätkin.