Odotuksia

Sairaslomista on kaikenlaista puhetta. Kuulin, kun joku otti sairasloman pelikortiksi: jos käy niin tai noin, minä jään sairaslomalla. Mistäpä minä puhujan taudit ja tilanteen tietäisin, mutta hieman tuntui pahalta. Ikään kuin oma sairaslomani tulisi samalla mitätöityä jonkinlaisena taktisena manööverinä.

Askarruttaa, miten kertoa omalle pomolleen tilanteestaan. Ymmärretään hyvin, ettei sairaslomalta palannut ole heti entisessä iskussaan. En itsekään tiedä, ja tuskin kukaan muukaan, miten kauan toipuminen entiselleen vie aikaa. Viisas lääkärini arvioi, että kysymys on pikemminkin vuosista kuin kuukausista. Kuviota mutkistaa sekin, että joillakin alueilla voit toimia hyvin, joillakin toisilla palautuminen on hitaampaa.

Lapset

Lapset suhtautuivat sairaslomaani mutkattomasti. Mikäs, kiva, kun isä oli enemmän kotona ja sai käydä ulkona syömässä. Sovimme, että pidämme asian perhepiirissä. Vanhin lapsi arvioi silloin tällöin, että sä näytät ihan terveeltä, että voisit jo mennä töihin. Ja nyt kun olen töissä ja valitan välillä väsymystä, hän vaatii, että menet kyllä huomenna töihin. Taitaa olla huolissaan ja hiljaisella tavalla hädissäänkin. Pitää puhua hänen kanssaan asiasta jossain vaiheessa enemmän.

Sairasloman opetuksia

Asia, jonka olen oppinut sairaslomani aikana, on vetäytyminen kippuraan omaan sänkyyn keskellä päivää ja torkkua puolivalveilla. Ilman erityisiä ajatuksia, onhan minulla kaikki aika.

Sairasloman vaikeudesta (jatkoa johonkin aikaisempaan)

Henkisistä syistä johtuvan (keksinpä taas ilmauksen) sairausloman säännöt ovat epäselviä. Ei kai olisi soveliasta kovin aktiivisesti lenkkeillä, käydä punttisalilla, edes liikkua keskeisillä paikoilla tai näyttää reipasta ja iloista naamaa, äänekkäästä vitsailusta ja nauramisesta puhumattakaan. Moiset teot eivät masentuneelta tosin kovin hyvin onnistu, mutta ovat täysin mahdollisia (ja itse asiassa toivottavia). Melkein kuvioon sointuisi paremmin, jos sinut tavattaisiin kilisevä pullokassi kädessä tai norkoilemassa baareissa -- sehän selventäisi ongelman ytimen.

Sairaslomani alussa minun oli pakko kysyä lääkäriltä, voisinko lähteä matkalle. Hänen mukaansa voisin ihan hyvin. Lomamatka olisi irrottanut tehokkaasti, mutta siihen ei ollut käytännössä mahdollisuutta.

Nyt kokemani ongelmat tapaamieni ihmisten kanssa palautuvat "henkisen" sairausloman pulmallisuuteen. Aikaisemmin liikuin sujuvasti normaalin ja masennuksen todellisuuksien välillä. Nyt sairasloman jälkeen tilanteeni on julkistunut ja muuttunut: olen ikään kuin kahden maailman välillä, tietämättä kumpaan milloinkin kuulun tai pitäisi kuulua. Kiitos saamastani kommentista. Se puki sanoiksi epämääräiset ajatukseni: ole se, miltä tuntuu. Itse asiassa uskon aika lailla nk. intuitiiviseen tietoon. Se on useammin oikeassa kuin väärässä.

Kolmas kohtaaminen (melkein)

Eilen olin tyttärieni kanssa kaupungilla syömässä lounasta. Jälkiruokatee ja -mehu oli lähes nautittu, kun kuulin tutun ääneen tekevän tilausta läheisellä tiskillä. Istuin selkä tiskiä vasten. Siksi en tilaajaa nähnyt, ilman että olisin kääntynyt täydet 180 astetta. En kääntynyt. Lopetimme lounaan ja lähdimme pois. Sekin sujui luontevasti siten, ettei näköyhteyttä sanottuun henkilöön syntynyt. Huomasiko hän minut, en tiedä. Omaa käyttäytymistäni jäin pohtimaan. Olen melkein varma, että olisin nk. normaalitilanteessa käynyt vaihtamassa hänen kanssaan muutaman hassun kommentin kesän elämänmenosta. Nyt en käynyt.

Sairasloman vaikeudesta

Hyvää tarkoittavat ihmiset toivottavat, että sairaslomalla lepäisi kunnolla, ihan lötköttelisi, ja tankkaisi itsensä täyteen uutta energiaa ja vitamiineja. Minä olen kokenut sairaslomani sarjaksi kysymysmerkkejä, avoimia kysymyksiä, joihin lähes turhaan ja tuskaisesti etsii vastauksia: Miksi kävi näin, petinkö muut, miten pärjään, mitä pitäisi tehdä että toipuisin, onnistuuko työhön paluu, mitä oikein haluan, voisiko minusta vielä tulla jotakin. Se, että on saanut etäisyyttä ja on irti jokapäiväisistä työmurheista, on sairasloman hyvä puoli.

Toipuminen ja paraneminen ovat sairaan työtä. Tämä sisältää sen, että sinun pitää vaikka hampaat irvessä, suomalaisella sisullasi, ponnistella tuon tavoitteen saavuttamiseksi – eli vaatimus haastaa sinut juuri siihen toimintaan, joka sinut töissä uuvutti.
Tähän pitää vielä palata.

Olenkö hölmö? (luultavasti olen)

Sairaslomalla en ole ollut juuri suorassa yhteydessä työpaikkaani enkä työtovereihini. Tietoinen ja hyvä ratkaisu. Sähköpostiliikennettä olen silloin tällöin seurannut ja tuhonnut suoralta kädeltä suurimman osan viesteistä. Mutta jo otsikoiden perusteella päättelen, että minua odotetaan pian takaisin. Ahdistun nyt suunnattomasti ja kadun, että olen kurkkinut sähköpostia ja huolestutan itseäni työasioilla. Minun pitää olla niistä erossa, "lomalla". Enhän minä voi mitenkään palata entiseen kuin mitään ei olisi tapahtunut: en halua, en kykene. Enkö siis ole vielä valmis, tarpeeksi tervehtynyt menemään töihin, vai onko kysymys väistämättömästä ennakkopelosta, josta selvitään, kun homma oikeasti alkaa? Perhana, ja tämä tapahtuu vielä ennen viikonloppua! -- niinpä, taidan yhä hahmottaa ajan kuin työssä kävijä.

Pannaan silti muistiin: sairaslomalla olemisen ihanuudesta ja kurjuudesta pitää tuonnempana kirjoittaa enemmän.

Rakas, masentunut minäni

Tunnettu brittinäyttelijä – jonka nimeä en tietenkään muista mutta hän oli taannoisen Jeeves-sarjan Jeeves – teki televisiodokumentin maanis-depressiivisyyteen sairastuneista. Kaikki hänen haastattelemansa sanoivat, etteivät halusi noin vain luopua sairaudestaan. Vielä näyttelijä itse, joka myös sairasti tätä vaivaa, sanoi, ettei painaisi nappia, jolla sairauden saisi deletoitua elämästään. Kuolleisuus kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä taitaa olla suuri, joten kaikki eivät pääse mielipidettään esittämään. Mutta ymmärrän tuloksen siten, että sairaus on niin hyvässä kuin pahassakin kunkin elämää, omaa kokemusta ja sitä mitä olen. Sen poistaminen olisi samalla minän amputaatiota. Sairaus on kumppani, jonka kanssa käydä vaikkapa keskusteluja. Tietysti tullaan lähelle sitä veteen piirrettyä viivaa, jonka toisella puolella on sairauteen ripustautuminen tai siihen pakeneminen.

Masennus on ollut kumppanini ties kuinka monta vuotta. Sinnittelin, kunnes viimein tuli se väistämätön stoppi, kun kasvava työstressi pahensi oireita. Vastustin sitkeästi sairaslomaa, olinhan kestänyt lääkityksellä ja lääkärillä käynneillä tähänkin asti. Sitten kärsivällisen lääkärini kanssa käydyn keskustelun jälkeen vain hoksasin, että olin valinnan edessä: joko kaadun ‘kunniallisesti’ Kariniemen tapaan epätoivoisessa tuhoon varmasti johtavassa rynnistyksessä, tai yritän pelastaa sen mitä vielä pelastettavissa kenties oli. Vaikka se merkitsisi ongelmani jonkinmoista julkistumista – varmaan yksi syy vastustukseeni. Olin päästänyt masennuksen liian likelle itseäni. Sitten päätös oli helppo tehdä ja helpotus. Arvatenkin olisi pitänyt toimia aikaisemmin. Kaikella on aikansa.

"It’s a hard way to find out that the trouble is real", laulaa Emmylou Harris kauniissa pienessä laulussaan Hickory wind. Toistuvan keskivaikean masennuksen rakas depressiivinen minäni, en aja sinua pois, saat tulla luokseni kun olet tullaksesi -- ja tunnustan epäröimättä, että toisinaan pyydänkin sinut luokseni. Ja tiedän, että liian usein tulet myös kutsumatta, et jätä minua. Mutta suhdettamme voisimme kehittää. Kirjoitetut sanat saavat ajatukset näkyviksi ja suovat hallinnan tunteen, joka silti on häilyväinen. Sanat ovat sanoja. Ja miksi olo on taas niin voimaton?

Sumussa ja humussa

Muinaisen oppikoulun ruotsin kielen sanakirjasta muistan ilmaisun, "i sus och dus", humussa ja sumussa. Noissa merkeissä ovat sairaslomani lukuisat viikot menneet. Kun muu perhe lähtee aamulla, jään kotiin. Pientä askaretta olisi hyvä toimittaa, mutta yleensä jään makailemaan sängylle, aamulehtihän tuli luettelua jo neljän-viiden aikoihin. Ajatukset eivät kulje, torkahtelee. Asiat eivät tahdo pysyä muistissa, unohtaa pyykin pesukoneeseen, kännykkänsä löytää soittamalla siihen lankapuhelimalla. Kun houkuttelemassani tarmon puuskassa laitoin talven jälkeen ruohonleikkurin kuntoon, unohdin sulkea öljysäiliön pienen keltaisen korkin. Ehdin ajaa tovin, ennen kuin huomaisin, että öljy pärski ympäriinsä. Onneksi löysin pudonneen korkin ja jaksoin vielä siivota sotkun.

Aikomukseni olisi palata töihin kesäloman jälkeen, vaikka huomaan, että lääkärini suhtautuu tähän epäilen. Enkä ole itsekään niin varma. Eniten pelottaa, että olen kadottanut ajattelu- ja keskittymiskykyni – kenties tämän takia aloitin tämän blogin kirjoittelun. Tiedän, että minun pitää miettiä uusi kuvio omaan työntekoon ja sovitella se työyhteisön toimintaan ja suhteisiin. Ja tuskallisen varmasti tajuan, että tuo on helpommin sanottu kuin tehty.