Opettajat opettamaan

Me-lehdessä (9/09) julkaistussa artikkelissa "Liitukauden mies" Arno Kotro, opettaja ja runoilija, esittää toiveen, että "kouluista lopetettaisiin joksikin aikaa joka ainoa kehityshanke ja julistettaisiin työrauha".

- Pysyvyydelläkin on arvonsa. Projektipalaveroinnit, strategiakokoukset ja kehittämishankkeet vievät aikaa ja jatkuva muutos on rasittavaa. Kunpa välillä opettajat saisivat vain rauhassa opettaa.

Tuo on meille kaikille tuttua puhetta työelämän hulvattomasta nykymenosta, jossa suin surminkaan ei pääse "ydintehtävien" pariin syistä, joita Kotro tuo esille.

Mutta Kontron toive on ihan toivoton. Tämä julkisen vallan tuottavuusohjelma jatkuu niin pitkään, ennenkuin viimeinen keksitään, että, hei, eihän tämä toimi kuulkaa lainkaan ja on vielä kaukana "innovatiivisuudesta". Ja sitten keksitään uusi "hankepaletti", jota konsulttien armeija tulee tykömme opettamaan.

Uusi onni?

Sunnuntain hesarissa oli kerrankin jotain kiinnostavaa, nimittäin irtisanotun kirjoitus: "Irtisanotun uusi onni -- kaksi kvartaalia potkujen jälkeen it-ammattilainen on löytänyt tasapainoisemman elämän".

Irtisanominen, niin iso henkinen kolaus kuin olikin, johdatti uuteen, vähemmän stressiä sisältämään elämäntapaan ja muutti monia arvoja ja asenteita:

"Olen ajatellut paljon yksilön ja yhteisön suhdetta. Kaikkea ei voi kasata pienen ihmisen hatarille harteille. Globaalin talouden voimat vain ovat liian suuret ja arvaamattomat. Hyvän yhteiskunnan, sellaisen jossa itse haluan asua ja josta voin olla ylpeä, tulee huolehtia onnellisen elämän edellytyksistä kaikille."

"Tiedän, mitkä asiat ovat minulle tärkeitä. Vaimo ja lapset. Koti. Kirjat ja kirjoittaminen. Lenkki luonnossa. Ystävät."

Niinpä. Mikä siinä on, ettei tasapainoa ole mahdollista löytää työn ja muun elämän välillä? Ehkä siksi, että työelämässä on lähdetty turmion tielle, joka vinouttaa koko elämän. Kuten eräs artikkelin oheen kirjoittanut kuvasi omia kokemuksiaan, "työelämä on mennyt sellaiseksi, etten yhtään ihmettele, että moni toivoo vain lottovoittoa, jonka turvin voisi jättää koko nöyryyttävän p...kan taakseen, ja omistautua sen jälkeen vain harrastuksilleen".

Tämän takia minäkin tein kesäksi kestoloton. Vaikka tiedän, ettei se olisi koko ratkaisu.

Everstit sodassa

Jatkosodan alusta tunnetaan kahden everstin, Laurilan ja Hannulan, välinen kiista. Divisioonan komentaja Hannula syytti Laurilaa liiasta varovaisuudesta ja hitaudesta, jolla hän pohjanmaalaisrykmenttiään johti. Hyökkäysvaihe tarjosi eversteille ja sadoilla pienemmille johtajille mahdollisuuden näyttää kyntensä, kunnostautua ripeässä etenemisessä. Puhuttiin miestensä tapattajista, jollainen Laurila ei halunnut olla, ja sai jopa pelkurin leiman.

Hätkähdin kylmäävää ajatusta, että oman työorganisaationi pääpomot olisivat Hannulan kaltaisia miestensä tapattajia. Hehän ovat siviilissä aivan mukavia ja leppoisanoloisia perheenisä- ja -äitityyppejä. He vain haluavat johtaa organisaatioitaan kehityksen kärjessä. He ovat täysin vakuuttuneita annetun päämäärän ja omien toimiensa oikeellisuudesta. He hymyilevät vinosti, kun kuulevat naapuriorganisaation vasta suunnittelevan muutoksien aloittamista. Heidän silmissään työntekijät edustavat muutosvastarintaa ja ovat siten mahdollinen hidaste. He haluavat kunnostautua tekemällä urotekoja muutoksen johtamisessa. Ja he haluavat kenraaleiksi. En epäile hetkeäkään, etteivätkö he sodassa tapattaisi miehiään.

Muuten, mikä erotti Laurilan ja Hannulan? Moni asia, niiden joukossa se, että Laurila tunsi joukkonsa, lähes mies mieheltä, henkilökohtaisesti.

"Työelämä imee työntekijästä mehut"

"Työelämä imee työntekijästä mehut entistä pahemmin. Sosiaali- ja terveysministeriön raportin mukaan suoritusvaatimukset ja kiire ovat lisääntyneet, ja ylitöitä tehdään selvästi aiempaa enemmän.

Raportti paljastaa lisäksi, että syrjintä ja kiusaaminen ovat työpaikoilla kasvava ongelma. Samalla ovat lisääntyneet myös sairauspoissaolot ja työkyvyttömyyseläkkeet. Esimiehet koetaan aiempaa oikeudenmukaisemmiksi, mutta työntekijän mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin näyttää kuitenkin vähentyneen.

Seurantaraportin mukaan Suomen työolot eivät ole kymmenessä vuodessa juurikaan kohentuneet."




P.s. Yllä on suora lainaus Suomen Kuvalehden nettisivuilta. Hassua, sillä Yleisradion tekstitelevisiossa samainen uutinen kehystettiin paljon myönteisemmin: työelämä ei ole juuri muuttunut kymmenessä vuodessa. Olemme tiedotusvälineiden armoilla, ellemme lue tutkimusta itse.

Kiire ja kiiire

Vexi Salmi kirjoitti taannoin, että sodanjälkeinen kiire oli toisenlaista kuin nykyinen. Siihen sisältyi toivo ja parempien aikojen odotus.

Mitä kiire sitten on nykyään? Kiirettä siivittää usein silkka pelko, henkilökohtaisen tuhoutumisen, putoamisen ja jälkeen jäämisen uhka. Toivo ei tähtää tulevaan taivaanrantaan, jossa aurinko laskee tuhatvuotisella tavallaan, ei rauhallisiin iltahetkiin kahvin ja kanelipullan seurassa, vaan on helpotus siitä, että selvisin tästäkin päivästä. Eikä hengitys tasaannu, eikä uhka häviä. Olemassa ei ole armoa, ei lottovoittoa, vaan epävarmuus, jolle ei näy loppua vaikka kuinka tähyäisi varpaillaan horisonttiin.

Toivon tilalle on tullut epätoivo.

Reservi

Puhuimme lääkärin kanssa työssä jaksamisesta. Onko vielä reservejä, kun vuosi kääntyy loppuaan kohti? Kun olen tehnyt työtä kevennetysti, olen jaksanut. Mutta koen, ettei minulla ole yhtään ylimääräistä jemmassa. Tämä tulee esille siinä, että sellaiset projektit, joiden tekeminen on täysin minusta itsestäni kiinni, tuppaavat venymään ja venymään. Puuttuu se pieni lisäpotku ja sitkeys, jota tässä tarvittaisiin.

Oikeastaan en kaipaa venymisiä ja potkua. Nyt on hyvin näin.

Power Pointin älykkyysosamäärä

Yleisradion Teema lähetti lauantaina bluesohjelman. Siinä esiintyi nimekkäitä muusikoita B.B. Kingistä alkaen. Eräs veteraani muisteli jo kuollutta kollegaansa. Hän kertoi, että tämä “ei koskaan sietänyt paskapuhetta”, vaan “eli kokonaan musiikilleen”.

Laittamattomasti sanottu. Juuri tuolla tavalla pitäisi nykyään ajatella ja toimia. Ja yllätys: työn teho ja ilo kohenisivat oikeasti eivätkä näennäistyisi kokousten, raportoinnin, projektoinnin ja muun puuhakkuuden päättymättömiin, turhauttaviin ja peräpukamia tuottamiin kehiin, jotka tavoittavat korkeintaan Power Pointin edustaman maailmankuvan ja älykkyystason.

Häpäiseminen

Miksi ihmiset asettavat itsensä ivan, ilkeän naurun ja kiusaantuneen myötähäpeän kohteiksi TV-ohjelmissa? Onko kysymys nuoruuden tietämättömyydestä, josta seuraa pian huono omatunto? Vaiko mediaan luontevasti suhtautuvan uuden sukupolven enemmän tai vähemmän tietoisesta leikistä julkisuuden kanssa, missä nuoret oikeastaan manipuloivat ja käyttävät hyväksi mediaa? En tiedä, vaikka veikkaan ensimmäisen tulkinnan puolesta. Raha ja maine, aikamme valuutan kaksi puolta, viekoittelevat häpäisemään itsensä.

"In the land of proud and free
you can sell your soul and your dignity
for 15 minutes on TV"

Emmylou Harris -- Time in Babylon

Työelämässä on julkisen häpäisemisen tapoja, joita varsinkin jatkuvasti toistuvat arvioinnit kantavat mukanaan. Niihin pakotetaan, ja ne saavat aikaan häpeää, raivoa, kiukkua, masennusta ja voimattomuutta. Ne ovat nykyajan säälitöntä vallankäyttöä, joka tekee kaiken 'läpinäkyväksi'. Läpinäkyvyys vain syntyy kuin vääristävän peilin kautta, toisten asettamilla ehdoilla, mikä vie meiltä arvokkuuden ja tekee meistä alimittaisia, pellejä.

Reprint 9.6.08 -kirjoituksesta

Väinö Linnan Tuntemattomassa on kuvattu monia tapoja, jolla suomalainen mies toimii ahdingossa. Kariluoto ei uskaltanut vastustaa auktoriteetteja, ylempiään, mutta hänen rohkeutensa riitti henkilökohtaiseen uhraukseen. Ratkaisevalta tuntuu hänen vastauksensa kuullessaan Koskelan toivottoman käsityksen sodan päättymisestä täydelliseen tappioon, jossa häviäjän osana on saada luu kurkkuunsa – "Ei jumalauta sitä minä en kestä... minä en tahdo sitä nähdä. Muuten miten tahansa". Kariluoto teki johtamassaan rynnäkössä itsemurhan, henkilökohtaisen uhrauksen, ja hänen jännityksensä laukesi viimeisissä sanoissaan – "Nyt ei enää"... Nyt se loppui".

Hänen nimensä päätyi muiden kaatuneiden upseerien tavoin koulujensa muistolaattoihin, kun muut miehet kaatuivat "ihan vaan kansakoulupohjalta", kuten Linna Sotaromaanissaan kirjoittaa.

Myös Koskela, taitava taktikko, joka kyllä uskalsi uhmata auktoriteetteja (pataljoonan komentaja Karjulaa), teki itsemurhan, jos on uskominen Rokan esittämää arviota – "ja niin män just ko itsemurhan ois tehnt. Siit ei ois ennää pois pääst mitenkää ko panoksen ol heittänt. Mie luule jot hän sen ties." Psykiatri sanoisi, että läpiväsynyttä ja turhautunutta Koskelaa vaivasi vaikea-asteinen uupumus ja monet ilmiselvät masennuksen oireet. Se, että hän sai ennakkonäyn, sekoitti Määtän äsken kaatuneeseen Hietaseen, on sodanoloissa merkki tiedostamattomasta itsetuhosta. "Kauankos minä tässä keikun?" tuli hänen mieleensä, kun hän samalla muisti, mitä oli ajatellut nähdessään Kariluodon viimeisen kerran elävänä – "Tuo mies kuolee tänään." Niin kuoli myös Koskela, Ville Vaitelias, ilman viimeisiä sanoja.

Kolmas tapaus on sotamies Salo, joka perääntymisvaiheessa intoutui osoittamaan hänelle epätyypillistä riskeeraavaa rohkeutta, joka oli reaktio viimein havahtumiseen, että sota todella hävitään. Ryhmän miehet muuttivat tulkintaansa vaikeasti haavoittuneesta Salosta. Tämä viimeinen vaikutelma peitti aikaisemmat, ja jopa hänen leikinlaskun aiheena ollut voitonuskonsakin muuttui tyhmyydestä peräänantamattomaksi tahdoksi. Kun vetäytyminen jatkui, miehet lakkasivat pian muistamasta, että heidän joukossaan oli ollut Salo-niminen mies.

Kariluoto, Koskela ja Salo joutuivat pakkotilanteeseen. Heitä ei tavoittanut vain luoti, vaan heidän maailmansa ja uskonsa romahtivat. Kenties heillä ei ollut vaihtoehtoja, toisin kuin vaikkapa Rokalla, jolla oli taidon lisäksi tuuria ja joustava B-tyypin luonne... plus Lyyti (vaimo) ja lapset odottamassa Kannaksella.

Ehkei nykyinen työelämä ole aivan sotaan verrattava näyttämö. Silti moni joutuu selkä seinää vasten miettimään epätoivoissaan ja paniikissa kunniallisia selviytymiskeinoja ja eloonjäämistään. Oma näkemykseni on täysin pessimistinen: paha on päästetty irti, emmekä pääse siitä eroon ilman tuntuvia tappioita ja kärsimystä.

Takaisku

Kaikki ne ikävät asiat, jotka lopulta nujersivat minut sairaslomalle, iskivät vasten kasvoja. Eivät suoraan omiani vaan työtoverin, joka peri niiden hoitamisen. Tunsin suurta murhetta, ahdistavaa syyllisyyttä ja vihaista kiihtymystä -- olin kirjaimellisesti palannut kevään pahoihin aikoihin. Nyt en tiedä, mitä tehdä. Ehkä viikonloppu laimentaa tuntemuksia.

Mutta tiedän, etten pääse piiloon työelämän pahaa. Meidät on ajattu seinää vasten, vailla mahdollisuuksia. Tähän on tultu siksi, että asioita tuntemattomat ja vastuuttomat ihmiset ovat saaneet vallan vähän kaikkialla. Leikkaukset ja päähänpotkimiset, "johtajuus", loukkaaminen, jyrääminen ja pelotteleminen ovat heille pelkästään sulkia hattuun, kuin irtisanomiset yritysjohtajille. Heillä kaikilla on samanlainen velton nariseva ääni, joka viestii, että sanotpa mitä tahansa, mikään ei muutu, milliäkään. Miten näin on päässyt käymään?

Mustaa, mustaa.

Kaksipiippuista

En ole pysynyt ihan takarivissä, vaan innostuin muiden mukana ottamaan kantaa joihinkin työtä koskeviin tärkeisiin kysymyksiin. Reipastumisen merkki, totta kai, ja sitä paitsi oli kiinnittämässä minua takaisin työyhteisöön. Mutta aktiivisuudesta saa maksaa toisenlaisenkin hinnan. Työasiat alkavat pyöriä mielessä ja häiritä mielenrauhaa, raja työn ja muun elämän välillä hämärtyy. Tuttu kierre, jonka syöveriin en haluaisi taas upota.

Tiedän, että pitäisi löytää tasapaino. Ja epäilen, että tasapaino on tässä vaiheessa pidättyvyys aloitteellisuudessa, siis taustajoukossa pysytteleminen. En usko, että minulla olisi kummoisia reservejä käytössäni. Pitää suojella itseään. Paha vain, että kun nyt olen tehnyt liikkeen aloitteellisuuteen, minuun kohdistuu lisää odotuksia. Vielä pahempi on, ettei erityisiä suojattuja takarivin paikkoja nykytyöelämässä ole lainkaan.

Kuolon rajoilla reipastuvilla viikkoaukeamilla

Suomen kielessä on selkeä sana, “määräaika”. Se on napsakka eikä tavallisesti herätä isoja tunteita puoleen jos ei toiseenkaan. Ja se ilmaisee sattuvasti suomalaisen toimintahyveen: hommat hoidetaan ajallaan, sovitusti. Työelämään taas on pesiytynyt jo kauan sitten sana “deadline” (deddis). Se on sävyltään tyystin toisenlainen. Joku kielitoimiston ihminen taisi joskus ehdottaa sille suomennosta “kuolonraja” (vai olisiko peräti “kalmanraja”), joka tietysti naurettiin unohduksiin. Enää ei ainakaan minua naurata.

Kun on nuori, energinen, eteenpäin pyrkivä tai niin sanottu innovaattori iästään riippumatta, deadlinet rytmittävät kivasti omaa toimintaa ja reipastavat kalenterin viikkoaukeamat. Niitä voi kerätä kuin päänahkoja vyöhönsä saavutetun menestyksen todisteina. Työ on menoa deadlinesta deadlineen, usein vielä siten, että on monia samanaikaisia hankkeita, joilla kullakin on omat deadlinensa.

‘Työkokeiluni’ ensimmäiset deadlinet on asetettu. Ahdistun ja hermostun niistä suunnattomasti. Suoraan sanottua ne raivostuttavat: en suin surminkaan halua enää tehdä työtäni deadline-pohjalta. Nyt deadlinet näyttävät hiostukselta ja vedätykseltä, millä työntekijä pidetään tietyllä toiminnan radalla ilman syrjähtelyjä, deadline-kellon itsepäinen tikutus sisällään. Eikä deadlinen saavuttaminen välttämättä tuota kummoista tyydytystä, sillä sinun on aikailematta jo suunnattava eteenpäin, seuraavan ja seuraavan ja seuraavan ja seuraavan deadlinen saavuttamiseen. Oikeastaan ihan sama mitä teet, kunhan pysyt deadlinien viitoittamalla tiellä. Ajattelet varkain, että tämähän on aivan hullua, etkö voisi tehdä jotain jossa on jotain.

Haluaisin tehdä työtäni määräaikojen maailmassa. Siellä, missä minäkin olisin minä. Kaipaan jonnekin entiseen, ohitettuun aikaan, joka voi vielä tulla uudestaan, joskus. Olen ikääntymässä – ja viisastumassa, varmasti.

Pelkoja: joustavuus

En ole koskaan pitänyt itseni henkisesti notkeana ja nopeana ihmisenä. Suosin tuttua, turvallista ja rutiininomaista, hidasta eteenpäin puurtamista. Nyt taas vaaditaan muutosvalmiutta, tilanteisiin nopeaa sopeutumista ja niistä hyödyn ottamista, vikkelää siirtymistä asiasta toiseen – ja sopivaa retoriikkaa. Henkisen perusrakenteeni takia en taida osata tehdä mitään erityistä tälle ongelmalle.

Paitsi että voisin koettaa tehdä välttämättömyydestä hyveen. Minulle ominainen itsepäinen pakertaminen on silti usein johtanut onnistuneeseen tulokseen. Mikäli pystyn säilyttämään työni vapausasteet ja keskittymiskykyni palautuisi, saattaisin pärjätä muutosten pyörteissä vielä tavalla, joka edustaisi jonkinmoista vastarinnan muotoa. Tulikohan taas toivottua liikaa?

Sinistä ja mustaa

Ian Rankinin kirjoittama Rebus-kirja on luettu. Annetaan sille arvosanaksi 9. Sarjamurhaaja-aihe jäi lopultakin vain yhdeksi juonteeksi, eikä varsinaista sarjamurhaamista kuvattu käytännössä lainkaan. Komissario Rebus oli taas kerran sotkenut asioitaan ja joutunut sisäisen tutkinnan kohteeksi, kun hän samalla terrierimäisesti selvitteli paria rikosta, poliisin korruptiota ja jahtasi kahta sarjamurhaajaa ja kaiken hyvän lisäksi hoiti omia ja toisten ihmissuhteita -- ja tekipä vielä lopussa parannuksen eli lopetti viinanjuonnin ja tupakinpolton! No, 450 sivulle mahtuu paljon käänteitä, ja kirja pitää lukijan kiinnostuneena loppuun asti.

Rebus edustaa työlleen täysin omistautunutta poliisityyppiä, jonka on mahdotonta pitää yllä tavallisia ihmissuhteita. Puolisosta on erottu ajat sitten, eikä yhteyttä ole aikuistuneesen lapseen. Tämä on yleinen teema monessa poliisiromaanissa. Sitä se on myös kaikkialla työelämässä. Ja vaikka sen tiedetään varmasti johtavan yksilön tuhoon, sitä enemmän tai vähemmän avoimesti ihaillaan juuri sen ehdottomuuden takia. Se on työn ja organisaatiolle omistautumisen yksilösankaruutta.

Jokunen vuosi sitten päätin, että voimani riittävät juuri sopivasti klo 9-16 työaikaan, enkä ole enää valmis lähtemään sunnuntaisin valmistelemaan seuraavaa viikkoa. Viimeaikaiset organisaatiomuutokset ovat johtaneet kohdallani "sitouttamisen" epäonnistumiseen ja olen kai liittymässä passiivisten muutosvastarintalaisten harmaaseen massaan.

Pieniä kysymyksiä

Tulikohan kirjoitettua depressiivisten silmälasiensa läpi turhan yksiniittinen kuvaus työelämän
kauheudesta? Ehkä, mutta peruskuvion mahdottomuudesta olen vakaasti tuota mieltä. Kiperä kysymys on, miten palata takaisin, kun ehtoihin ei voi vaikuttaa. Jotenkin on myönteisesti löydettävä oma paikkansa? Mitä tehdä ns. kielteisille tunteille, jotka pohjimmiltaan tunteee aidoiksi ja oikeutetuiksi? Jotka sitä paitsi eivät kohdistu vain 'asioihin' vaan ihmisiin. Vaikka joitakin kehitelmiä mielessäni onkin, jäytää epävarmuus mieltä. Ja 'uusi' ote on koeteltava käytännössä, riittävätkö voimat, kun ensimmäinen väistämätön vastoinkäyminen tulee vastaan?

Työelämän mahdottomuudesta

Työelämä on muuttunut mahdottomaksi: organisaatiouudistukset vyöryvät tihenevään tahtiin, eikä minkään vaikutuksia ehditä kunnolla arvioimaan. Kaiken tavoitteena on tehostaa toimintaa, että "ydintehtäviin" voitaisiin paremmin keskittyä. Jokainen mukana ollut tietää, että tämä tavoite tosiasiassa karkaa nykymenolla yhtä kauemmaksi. Johtajat ja uudistajat käyvät samat seminaarit ja puhuvat samalla äänellä, tätä tänään, huomenna tuota. Vastaansanomiseen ei näytä olevan mahdollisuuksia. Emme enää tunne työpaikkojamme, joiden tavoitteet ovat vaihtumassa katsomuksiemme ja arvojemme vastaisiksi. Kysymys ei ole siitä, etteikö pitäisi muuttua, vaan siitä, että emme enää voi mitenkään vaikuttaa muutoksen suuntaan ja keinoihin.

Suuret ikäluokat pelastuvat eläkkeelle, nuoremmat sopeutuvat, kenties. Me noin 50-kymppiset, jotka vielä kasvoimme hyvinvointivaltion ilmapiirissä, jäämme ansaan. Joku tuhoutuu, joku masentuu ja väsyy, joku yrittää sinnitellä eläkkeelle, joku hyppää rohkeasti pois, joku omaksuu notkeasti nykymenon vaatiman supliikin ja asenteet, ja saattaapa joku löytää vielä myönteisiä toiminnan tapojakin. Monet jakavat epäoikeudenmukaisuuden, vääryyden, turhautumisen, voimattomuuden, katkeruuden, vihan ja syyllisyyden tunteet.