Masennuksen musiikkia

Aikaisemmin masennukseni asteen pystyi toteamaan suosimastani musiikista. Etenkin Martti Talvelan jämerällä polvennolla tulkitsemien virsien kuuntelu oli (ja yhä on) varma merkki pahasta alavireestä. Minä vaivainen mato matkamies maan, kun elo raukee veden lailla hiekkaan ja ruumis kylmenee, vahvistivat itsesääliä ja kuiskuttivat lohdullisen näkymän päästä pois kaikesta viheliäisyydestä.

Toinen vakavan masennuksen merkki on Mozartin Requiem. Varsinkin 'Tuba mirum' ja 'Lux aeterna' ovat riipaisevaa kuultavaa. Viimeiset peruuttamattomat askeleet ennen elämän päättymistä ja kurkottautumista tuonpuoleiseen, tuntemattomaan, valoon.

Masentunut tunnistaa herkästi masennuksen lauluissa. Emmylou Harrisin laulu ‘Can you hear me now’ avautuu masentuneelle 100%:n sattuvana kuvauksena tilanteestaan. Kovin masentuneena tätä laulua ei ole hyvä kuunnella. Ainakaan siinä ei ole onnellista loppua, ei itse asiassa selkeää loppua lainkaan, mikä osaltaan lisää tarinan vakuuttavuutta.

Vastapainoksi Harrisilla on varhaiskaudellaan kauniita happy end -lauluja (esimerkiksi ‘Together again' ja 'Till I gain control again'). Kuuntelen niitä uudestaan ja uudestaan ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa, kun alavire tuntuu syvenevän. Vuokko Hovatan uusin levy kuuluu tähän uskoa valavan musiikin luokkaan. Olen vakuuttunut näiden laulujen vastaavan päivän opamox-annosta. Ehkä musiikki on ihmisen suurin keksintö. Jokainen voi löytää itseään puhuttelevan musiikin, sävelen ja sanat.