Jo muutaman päivän ajan on orapihjalakin kukkinut. Tämä vie ajatukset tuon aidan leikkaukseen. Iso homma, joka on tavallisesti vienyt kokonaisen päivän, joskus toisenkin. Leikkaaminen on kesän tyydytystäkin antavia rituaaleja. Miten selviän urakasta nyt, kun jo viime kesällä alkoi tehdä tiukkaa? Jotenkin vielä -- ilmeisen yksioikoisesti -- lähtee siitä, että leikkaaminen on minun tehtäväni, ei kenenkään muun, puhumattakaan, että urakkaan palkattaisiin ulkopuolinen. Vuosien takaa muistan naapurini antaman ohjeen: kun leikkaa tarkasti kaiken uuden kasvun aidan päältä, se säilyy tuuheana eikä pääse varkain lisäämään korkeuttaan. Nyt oman kokemukseni perusteella tiedän ohjeen päteväksi, kun sitä jaksaa noudattaa kirjaimellisesti. Tämä miltei pakkoneuroottinen saksiminen taitaa olla asia, jossa en muihin oikein luota.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti