Liikaa vihreää?

Aamun lehdessä 80-vuotta täyttänyt Pertti Nieminen, kääntäjä ja runoilija, lausahti sohvaltaan "ahdistava vihreys". Hänen mukaansa se on kiinalaisten viisaiden näkemys kesästä. Kun kevään kukinta on ohi, luonnossa ei ole enää muuta kuin pelkkää vihreää.

Ja kuin pisteenä vihreän iin päälle, Vasemmistoliiton logon lintufiguuri paljastui aukevaksi oraaksi uuden puheenjohtajan, Paavo Arhinmäen ällistykseksi.

Saattaa olla osin samaa mieltä muinaisten kiinalaisten kanssa, mutta samalla hieman epäillä heidän kenties heikentynyttä näkökykyään. Jos kohta tummemmaksi painunut vihreys vallitseekin, ilmaantuu ainakin meidän mökin niitylle aina vain uusia ja uuden värisiä kasveja ja kukkia katsottavaksi. Mitä tulee vihreyteen poliittisessa katsannossa, sitä tuskin on liikaa näinä ilmastomuutoksen aikoina (jota kyllä pidän joissain yhteyksissä, kuten päästökauppaan liittyen, härskinä rahastuksen verukkeena).

P.s. Tarkennettakoon, ettei kuvan hupaisa kasvi sentään löydy niityltämme, vaan Kreikasta.

Kukka

Äänetön Jumala

Kun lukee Sananlaskuja ja Psalmeja, ylivoimaisesti suurin maallinen murheenaihe tuntuu olevan ikävät ihmiset: vihamiehet, väärintekijät ja jumalattomat. He hautovat pahaa, jota toteuttavat milloin suoralla voimalla, milloin viekkaudella – “joka päivä he vääntelevät minun sanojani, kaikki heidän ajatuksensa tarkoittavat minulle pahaa” (Ps 56:6).

Lisäksi tuntuu, että kirjoittajat ovat harmissaan, loukkaantuneita ja epätoivoisia, ettei kuitenkaan kaikkivaltias Jumala aina puutu ilmeiseen vääryyteen. Niinpä David vetoaa monesti Jumalaan todistelemalla henkeään uhkaavat vihamiehensä jumalattomiksi, jotka vielä avoimesti ilkkuvat hädänhetkellä, missä on nyt auttajasi. David ohjeistaa: “Nouse, Herra, älä salli ihmisten uhitella. Tuomittakoon pakanat sinun kasvojesi edessä.”

Eikö tämä ole yksi uskonnon peruskysymys, jonka Jeesus ristillä puki sanoiksi: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

Peruskysymys kirjoitetaan harvinaisen kauniisti Aasafin virressä (Ps 83:2):

“Jumala, älä ole niin ääneti,
älä ole vaiti,
älä ole, Jumala, niin hiljaa.”

"O God, do not keep silent,
be not quiet,
O God, be not still."

Kakkostyypin iho

Rusketuksen hankkiminen 2.tyypin iholle on tuskaista, hikistä ja kivuliasta. Kokemuksen opastamana minulle ovat jo pitkään kelvanneet varjopaikat. Uskon, että riittävä annos D-vitamiinia ja lääkärinkirjan määrittelemää muuta tuiki tarpeellista kimpoaa mutkankin kautta sopivasti iholle. Kummallakaan lapsella taas ei näytä olevan mitään ongelmia ihonsa kanssa, eikä tainnut olla minullakaan lapsena. Hmm.

Tuoreimman tiedeuutisen mukaan tomaattipastan syöminen vastaa suojakerrointa 15. Olenkohan ollut aina sitä mieltä, että tomaatti on se terveellisin vihannes?

Mooses, miksi?

Joskus etsin kuuntelemastani musiikista poikkeamaa, säröä, kuten pienesti virheellistä säveltä, takeltelua sanoissa, pitkään venytettyä loppuääntä ja konserttitaltiointien tahallista tai tahatonta kommentointia – vaikkapa Janis Joplinin jännittynyttä sisään henkäystä juuri ennen kun ‘Down on you’ -kappale pamahtaa käyntiin. Tuommoinen erikoisuus merkitsee esityksen.

Olikohan tämä aivan särötön aasinsilta lukemaani psalmiin (Ps 10), Mooseksen rukoukseen. Se maalaa Vanhan Testamentin maailmankuvan ja on sanoiltaan upea, mutta päättyy erikoisesti. Kas näin:

“ Ja tulkoon osaksemme Herran, meidän Jumalamme laupeus. Suo menestyä meille kättemme työn; niin, suo menestyä meidän kättemme työn.”

Miksi Mooses sanoo liki saman asian liki samalla tavalla kahdesti? Tarkistinpa vielä nykyenglanninkielisestä versiosta, joka kuuluu (minusta vanhaan suomeen verrattuna pliisumpana):

“May the favor of the Lord our God rest upon us; establish the work of our hands for us — yes, establish the work of our hand”.

Kaksi selitystä tulee mieleen. Kenties elettiin puutteen aikoja, mikä ei olisi ollut lainkaan tavatonta. Tai Mooses oli esteetikko ja vähän veitikka. Hän halusi lopettaa rukouksensa kielellisesti kauniilla ja erikoisella tavalla, että herättäisi kysymyksen vielä tuhansien vuosien päästä. Niin, tai sitten ilmaisuissa on sävyero, kenties teologinen, jota en tajua. Ken tietää?

Sinikukka

Ellun kanat

Sanomalehden mukaan eräs venäläinen liikemies sanoo pitävänsä kriisitilanteita haasteina. Niissä kun heikot tulevat heikoimmiksi ja vahvat vahvemmiksi. Se, miten heikompien käy, ei ole kiinnostavaa muussa kuin siinä mielessä, että heidän onneton kohtalonsa vain kirkastaa entistä vahvempien kruunua, joiden armoitettuun joukkoon liikemies itsensä arvatenkin laskee.

Samaa mallia voisi jatkaa ja sanoa, että kriiseissä pahoista siilautuu yhä pahempia ja konnista vielä konnempia -- ja meistä muista timoteeaamikkosista tulee vahingon maksajia, niin kuin aina (vai mitä, Katainen).

Tykkään enemmän suomalaisesta sanonnasta, että jätkä sen kun porskuttaa. Tai että asialliset hommat hoidetaan, ja muuten ollaan kuin Ellun kanat. Olen joskus kuullut, mistä Ellun kanoista on ollut alkujaan kysymys, mutta en tietenkään enää muista. Mutta Ellun kanoilla on varmasti ihan hauskaa: saa kotkotella eikä tarvitse lentää. Ja tämä harmittaa "vahvoja", sillä tähän peliin he ovat kelvottomia.

Radiossa lauloi Michael Jackson...

Muistelen, että tuo säe kuului Tuula Amberlan esittämään hauskaan lauluun joskus 1980-luvulla. (Pitäisi kai tarkistaa.) Nyt Michael Jackson on kuollut. Minulle hänen musiikkinsa jäi etäiseksi. Hän eli kummallisen ja traagisen elämän. Samaa kai voi sanoa toisesta "kuninkaasta", Elviksestä. Kuin noiduttuna, kuulin juuri Neil Youngin laulun "He was the King" (Prairia Wind).

The last time I saw Elvis,
he was ridin in a pink Cadillac.
Wind was blowin through his hair
and he never did look back.
He was the King.

Kun laulu loppuu, kuuluu levyltä vielä Youngin bändin jäsenten vuorosanoja, joista yksi on "the King has left the arena", ja saa seurakseen yleisen naurun käkätyksen. Semmoista se on. Maine.

Lampoaalto

Lampo kaarii, painuu ihon sisalle, yrittaa yltaa viimeisiin epatoivon ja aggression sykkyroihin. Lampo on kaikkialla. Se venyttaa hetken vaille loppua. Nousee ylos singoten merilinnun aina korkeammalle. Pilvet se muotoilee aalloiksi, jotka jattavat pienia kuohuja kahlatessaan halki sinen taivaan. Lampo sysaa tuulen matkaan kieppuen mukana.

Kas, tuossa on kuihtunut paivankakkara, kuin entiselamassa, josta muistumana kuuluvan puheen tuuli vaantaa hiljaisemmalle.

Puut, niin toisenlaiset, seisovat taallakin malttavina. Ne antavat suojan linnuille ja varjon ja rauhan ihmisille. Illan viimeinen lampo viipyilee niiden ymparilla, kiinnittyy niiden runkoon odottamaan aamua.

Ja laheinen parveke on maalattu niin punaruskeaksi, etta sailyttaa lammon syksyn sateiden taakse.

Kuinka jaksat

- Kuinka jaksat
- Paremmin. Silti valista tulee hetkia.
- Tiedan. Eihan se koskaa lakkaa. Mutta niita tulee harvemmin. Saattaa olla paiviakin jolloin ei tunne sita.
- Niin, on paivia, jolloin ei tunne.

P. Cornwell (1997): Jumala ja tavaton

Pieni lintu

tuli varhain altaalle juomaan vetta, kurkotti kaulansa, otti vetta nokkaansa, suoristi itsensa ja nielaisi. Ohikiitavan hetken vesipisara saihkyi auringossa kuin jaapala.

Nyt tiedan, etta pikkulinnut juovat vetta pisaroittain.

Etelan hetelma

2. lomapaiva Etelassa. Mieli on tyhja, ei yhtaan 'kunnollista' eli pitempaa ajatusta mielessa. Viimeiset viikot toissa olivat tuskaisia. Kaikki yrittivat saada tyopoytansa tyhjaksi, ja paperipinot kasvoivat omalla poydallani. Ja kuin noiduttuna sivusta ilmaantui uusia ja uusia asioita viela toimitettavaksi. Lopulta kehkeytyi oppikirjan mukainen stressioireyhtyma: liian varhaisia aamuheraamisia, paansarkya ja hikoilua. Parina viimeisena paivana voin fyysisesti pahoin: oli tukala ja tuskainen olo, jota mikaan ei viilentanyt. Ennen olisin ottanut asian masokistisella urakointiasenteella: tama alta pois ja lomille! Nyt pelkkaa karsimysta ja tunne, etta suoni katkeaa paassa.

Sinisten ja punaisten kukkien reunustamalla sivukadulla, illan lammossa, vahvistuu taas ajatus mahdollisimman nopeasta poistumisesta tyoelamasta. Tiedan, etta olen tormayskurssilla Kataisen ja Vanhasen kaskyjen kanssa tyourien pidentamisesta kansantalouden ja kansakunnan pelastamiseksi. Mutta minun on pelastetta itseni. Niin tekevat Katainen ja Vanhanenkin.

Tahtoo etelan hetelman, ei pohjoisen pettuleipaa.

Aamulehdistä luettua

Teetkö juhannustaikoja?
- Juhannuksena myö nukutaan mahallaan kotinurmikolla, jotta ei hukuta. Ei jouvuta tilastoihin (Jaakko Teppo).

"Teidän kiemurteluanne on suorastaan vaikea katsoa." (Annika Lapintie pääministeri Matti Vanhaselle Eduskunnan kyselytunnilla)


Ps. Nyt on oikea hetki pitää pieni hengähdystauko blogikirjoittamisessa. Jos viileä sää ahistaa, napsaa nurkan kuva suuremmaksi, niin pääset takaisin kesän lämpöön.

Harsoinen kuu

Varhaisaamun taivaalla kuu on niin harsoisen ohut, että sen läpi näkee.

Vaahtera

Viisi vuotta sitten istuttamani vaahteran taimet ovat kasvaneet reippaasti. Voiko vaahteroita leikata? En haluaisi, että niistä tulee rönsyilevän isoja.

Kotikatu

Väritetään kameralla

Odotus

- Ovatko eturauhasesi vaivanneet sinua?
- Eivät.
- Sinulla on vielä jotain mitä odottaa.

Kahden ikääntyneen ex-poliisin keskustelu elokuvassa Twilight (1998). Tästä vitsistä on monia muunnelmia, jotka vaihtelevat ikääntymiseen liittyvän vaivan mukaan.

Turus

Otan sanani takaisin, kun morkkasin eilen Hesaria Harmaaksi Pöperöksi. Onhan siellä toinenkin usein terävän hauska palsta, jota kirjoittaa Toinen Mies. Tässä häneltä esimerkki tämän aamun lehdestä --

- Mitä tekisit, jos löytäisit parkkihallista kassillisen rahaa?
- Vaikea sanoa, kun en ole koskaan löytänyt.
- Turussa yks mies löysi.
- No, kyl määki Turus.

Kesän lehtiä (tuoreita)

Voikukka

Selkeän keltainen kuin kesäaurinko. Sitten muuttuu tuulessa kaikkialle hajaantuvien pikkuisten sateenvarjojen pilveksi. Sellainen on voikukka, oma kansalliskukkani.

Kaino kukka

'Kysy mistä vain'

-palsta taitaa olla Paksussa ja Harmaassa Hesarissa ainoa ilonpilkku, mitä viitsii enää seurata. Tällä kertaa kysyttiin, miksi työntekijät joutuvat laman maksumiehiksi? Miksei yritysjohto osallistu kulukuuriin palkanalennuksilla ja irtisanoutumalla?

Muun muassa näin kuului vastaus:

"Yritysjohdon korkeita palkkoja perustellaan usein työhön kuuluvalla suurella vastuulla. Joku saattaisi kuvitella, että kun työntekijä irtisanotaan, hän joutuu kantamaan vastuun tilanteesta. No, näin ei tietenkään ole, vaan vastuun kantaa se, joka tekee päätöksen. Ja on erittäin rankkaa tehdä omien etujen mukaisia päätöksiä."

"Ei liene niin suurta rahallista korvausta, että se kompensoisi tämän tuskan."

Mitäpä lisäämään. Onneksi johtajien tuskaa hieman helpottaa se asiantila, että kasvoikkain he eivät irtisanotun kanssa sentään joudu, vaan homman hoitaa sutjakkaasti siitä asianmukaisen kipukorvauksen saava henkilöstöpäällikkö.

Perhonen

Kun aurinko palasi, ilmaantui perhonen mehiläisten seuraksi etsimään mettä syreenin lumikukista.

Pisara

Sadepisara sattuu kaikkien sitä ennen tulleiden pisaroiden sommittelemaan lammikkoon, ja syntyy renkaita, yksi, kaksi, kolme, ja sitten ne ovat hävinneet, ja pisara on tullut vedeksi.

Mitään ei puutu

Taivas on harmaa, täynnä sumuista ja tihruttavaa vettä.
Välillä pisarat käyvät raskaimmiksi, rapisevat ikkunapelleillä.
On kuin luonto odottaisi, mitä taivas seuraavaksi säätää.
Syreenin valkoiset kukat nuokkuttavat.
Ja aina liikkeellä olevat mehiläiset kiertävät lehdistössä,
ja yksinäinen lintu laulaa suojapaikassaan pienellä, viileän metallisella äänellään.
Me muut odotamme hiljaisuudessa.
Olemme täällä, eikä meiltä mitään puutu.

Kuulaulu

Seurasin tietäsi kunnes taivas päättyi
Seurasin rakkauttasi kunnes se muuttui epäilyksi
Seurasin rakkauttasi kunnes sitä ei enää ollut
Tunnen itsesi tyhmäksi ja ontoksi
Nyt kuu seuraa minua kotiin

Odotin sinua kunnes alkoi sataa lunta
Peittäen ihoni kuin ohut yöpaita
Odotin sinua mutta sinä et koskaan tullut

Odotin sinua kunnes he lopettivat illalta
Baarimikko tyhjensi ison tippikassansa
He lakasivat lattiat
Imuroivat matot ja menivät kotiinsa
Join kaiken minkä pystyin nielemään
Nyt kuu seuraa minua kotiin

Minulla menee mukavasti tänä iltana
Koska olen yksi jo kadotetuista lampaista
Ota mikä sinun täytyy
Ota mikä sinun täytyy
Siitä minkä olen menettänyt
Kun olen harhaillut
Annan kuun saattaa minut kotiin

Seurasin kyyneleitäsi pesusangon kanssa
Seuratessani tarinaasi kuljin perässäsi
Seurasin sinua myös suoraan
vankisellisi ovesta sisään

Seurasin ääntäsi pehmeässä pimeydessä
Tuli tuuli ja puhalsi sen pois
Seurasin rakkauttasi kunnes sitä ei oikeasti
ollut lainkaan
Join kaiken minkä pystyin nielemään
Nyt kuu seuraa minua kotiin
Join kaiken minkä pystyin nielemään
Nyt kuu seuraa minua kotiin

Drink all I could swallow
Now the moon's gonna follow me home


Emmylou Harris (2008) – Moon song

P.s. Tämä Patty Griffin sanoittama laulu on sanoja apeista tapahtumista. Seuralaiseksi jää kuu (ja napsauttamalla kuvan suureksi pääset oikeaan kuutamoon).

Matkailukohteita

Teimme lasten kanssa viikonloppuna turistikierroksen mökin ympäristöön ja löysimme seuraavat kohteet: vanha pihapiiri, jonka rakennukset oli aika (tuli, arvatenkin) hävittänyt tyystin, värikkäästi sammaloituneita kiviä ja purosen vieressä vihreänä orastava suopelto. Muita turisteja ei ollut (vielä) liikkeellä. Matkailu avarsi.

Väsynyt nukahtaa

Kun äsken päivällä vielä lensi kukasta kukkaan perhonen.
Nyt siipensä yhteen se liittää, yön hellistä hetkistä kiittää.
Ja kehtolaulua sille yötuulonen kanneltaan soittaa.
Soittaa uupuneen unten maille – ja väsynyt nukahtaa.

Miten aavistus vielä kuin jostain oudot väreet ilmassa on.
Maa tuoksujaan tuhlaa ostain usvaharsona unten maan.
Ja hiljaa, hiljaa aivan sade salainen maahan ennättää,
ja sen perhosen ohimoille uni suojansa levittää.

Ei perhonen tiedä ei arvaa yön hellyys niin petollinen.
Sille viimeisen unen se tarjoo ohimoitansa hyväellen.
Ja aamulla perhonen ei kukasta kukkaan lennä.
Sen uni on kaunista syvää, mut’ ei lennä se aurinkoon.

Kristina Hautala (2003) Balladi apolloperhosesta (sanat Hanna-Maria Takala, levyllä Hetki tää)

Kirkasta ja selvää

Olipa tänä aamuna selkeää, kirkasta ja kylmää. Korvaläpät ja pipo olisivat olleet tarpeesen. Silti sain napattua yhden valokuvan, kun aurinko jo kohosi itsevarmasti näkyviin metsänreunasta.

Värien lämpöarvot

Takkakuvat on otettu loputtomiin veenyyväällä digitaalisella zoomilla. Niistä tulee olo, kuin olisi lämpimässä saunassa, vieläpä kiukaan sisällä...

Mistä tulevat värien kokemukselliset lämpöarvot? Siitäkö ikiaikaisesta havainnosta, että olemme yhdistäneet värit eri lämpöisiin kohteisiin? Vaikkapa keltaisen aurinkoon, ruskean maahan, vihreän kasveihin, punaisen tuleen, vereen ja lihaan, sinisen veteen ja taivaaseen ja valkoisen täällä pohjoisessa lumeen ja siellä etelässä pilviin – ja kaikkialla kuolemaan.

Kaksi kesäyötä

Aamun sama varhahetki, sama metsämaisema. Toinen kuva on väreissä, toinen mustavalkoinen. Mustavalkoinen tuntuu ilmaisevammalta.

Minä en juo kahvia

vaan nyt minä juoksen, sillä sen minä osaan.

Märkä kukka

Sateisia päiviä voi kai kuvata näinkin.

Piilokuva

Mikä pilkistää yllä kukkivan tuomen sinisellä alkukesän taivaalla? Kuu. Tai ainakin neljännes, niin valjuna, että halutessaan ponteva tuulenpuuska voisi kaapata sen kainaloonsa ja piilottaa kivenkoloon.

Hukattu kosketus

Elämän tahti niin kiireinen vaan vaatii ihmistä toimimaan
Ajan luotto on korkeakorkoinen
tehokkaasti se perii kulujaan.
Emme muista jäädä kuuntelemaan ensi kurkien huutoa kevätyössä
Etkä sinäkään havahdu huomaamaan
taian tuntua tähtien vyössä.
Missä meissä on lemmikin sininen katse,
missä auringon kultainen hymy.
Missä meissä on aaltojen pehmeä syli,
missä meissä on vihreys maan.


Kristina Hautala (2003) Hukattu kosketus (sanat Hanna-Maria Takala levyllä Hetki tää)

Ps. kun kuvan napsauttaa ruudun kokoiseksi, on kuin oikeasti kävelisi kesälämpimässä tuota vanhaa tien pohjaa.

Ladossa

Ladon määritelmä: paikka, jonne mahtuu kaikki ilman minkäänlaista järjestämistä. Lato on ihmisen elämää eniten helpottava keksintö sitten polkupyörän ja päätelasien.

ja ne tutut ja salaperäiset

Keltaiset ja salaperäiset kukkamme

Ja tulivat keltaiset leinikit sekä (omasta mielestäni kansalliskukkamme) voikukka. Vielä löytyi salaperäinen violetti kukka, niin tuttu ja lukuisa, että sen varmaan aikoinaan kuivasin ja liimasin oppikoulun kasvistooni. Aivan lopuksi ilmaantui kukkanen, täynnä hentoa sinihohdetta, varmaan laskeutunut kuusta ja juurtunut iloksemme.

Nilkoissa tuntui kihelmöintiä, siis nokkoset ovat nousseet. Uupumatta purjehtivat pörriäiset laskevaa aurinkoa vasten.

Tämä oli ensimmäinen kesäpäivä, taas, ja onneksi.