"Ilon käyttämättömät tiet"

Ei olisi pitänyt heti aamusta kirjoittaa niin isosta ja vaikeasta asiasta kuin vihasta, sillä se jäi jauhamaan ikävästi mieleeni koko harmaana valuvaksi sadepäiväksi. Joka tapauksessa huomasin vihani ehdottomuuden: En halua sovintoa, en rakentavaa ja sivistynyttä keskustelua, vain ilmaista vihani kohteille, että olen menettänyt heihin luottamukseni, lopullisesti, ja siitä halveksuntani. Luulen, että olen tässä Linnan määrittelyn ytimessä: viha on kylmää, taipumatonta ja leikkaavaa. Sellaisena se huutaa kostoa ja kiroaa. Sellaisena se tuntuu hyvältä ja välttämättömältä. Sellaiselta, joka tavalla tai toisella hakee uomansa ja toteutuu.

Nyt tajuan, että Linnan kirja on kertomus tunteista, yksilöiden ja ryhmien suurista ja pienistä tunteista, paljossa juuri vihasta ja epäoikeudenmukaisuudesta eri muodoissaan. On se kirja myös myönteisistä tunteista. Kirjan lopussa kuvataan, kun Elina saa pitkän epätoivoisen odottamisen jälkeen tiedon, että miehensä Aleksi säästyy kuolemantuomiolta -- "elämään palaaminenkaan ei ollut helppoa, sillä ilon täytyi uudestaan löytää kauan käyttämättöminä olleet tiensä". Masennuksessa "ilon tiet" katoavat, latistuvat, ehkä myrkyttyvätkin.

Viha

Taidan jatkaa vielä Väinö Linnan tekstiin nojautuen. (Olisikohan Linna profiilini sopiva "mielikirjailija"?)

Nimittäin luin vuosia sitten Väinö Linnan kirjan Täällä pohjan tähden alla. Sen kakkososassa Linna kuvaa suomalaista vihaa "suolammeksi". Yritin nyt etsiä tätä uudestaan, mutta en löytänyt enkä jaksanut katsoa paksun eepoksen jokaista sivua. Muistan yhden luonnehdinnan: "samea". Minä vihaan suomalaisesti, samealla tavalla, itsepintaisesti, kylmästi, mykkänä, yksin. Sen lisäksi, että ajoin itseni loppuun, koin, että työni mielekkyys oli häviämässä, minut jyrättiin ja myös jossain suhteessa myös petettiin.

Käsitys, että asiat riitelevät, eivät ihmiset, on totta vain tietyissä asioissa ja tiettyyn rajaan asti. Ja on totta, ettei organisaatioilla ole moraalia, eikä ihmisiä sen takia pidä tuomita. Minä tuomitsen silti. Se, että nyt niin vihaan tiettyjä ihmisiä, on minulle uutta. Tilannetta ei pelasta se, etteivät vihani kohteet ole työtovereitani vaan ns. isoja pomoja. Viha syö sisältä, tiedän. Tämä asia minun pitää ratkaista siten, että osaan vihani sopivasti tuoda esille ilman että se jäytää jatkuvasti sisikuntaa.