Muistatko Göstan?

Gösta Sundquistista tykkäsin ja tykkään yhä kuten varmaan moni muukin. Muistan Sundquistin tekemät ohjelmat, joita radio Mafia lähetti vuosien ajan säännöllisesti lauantaisin 'ehtookellojen' jälkeen klo 18-20. Ja muistanko oikein, että hänellä oli vielä jokin toinen ohjelma samalla viikolla. Sundquistin on pitänyt työskennellä vimmatulla energialla. Se kai oli lopulta hänen kohtalonsa – "the things that make you live can kill you in the end", opastaa Neil Young.

Koe-eläinpuisto ja mitä niitä olikaan. Niiden henkilöhahmot: ratikkakuski Tenkanen, isännöitsijä Granström (?), Kulli-Olli ja vielä jokin naishahmo, konsulentti jokin. Ja oli niitä muitakin. Ohjelmat olivat harvinaista suomalaista anarkiaa, tyystin toisenlaisia kuin vaikkapa Serranot, vaikka molemmissa puhutaan paljon elämän perusasioista kuten seksistä. Gösta Sundquistin ohjelmissa oli nykyaikaisesti sukupuolinäkökulma, suomalaisen miehen näkökulma. Koe-eläinpuistoa olisi kiinnostavaa kuunnella uusintoina.

Sitten on tietysti musiikki, jossa miesnäkökulma toistuu monin arvattavin muunnoksin. Laulujen miehet ovat eksyksissä, tekemässä doodsonkuvioitaan, kovissa paineissa mutta myös tasapainon ja sovinnon viimein löytäneinä. Nyt vallalla olevien perusteiden valossa laulujen miehet (ja naiset) ovat enemmän tai vähemmän luusereita ja siksi S:n musikki on nykyaikaista kansan musiikkia. Kaikki Sundquistin kappaleet ovat hittejä tai melkein. Joskus mietin, miten hän mahtoi tehdä musiikkiaan. Epäilen, että hän oli rasittavuuteen asti täydellisyyteen pyrkivä nipottaja.

‘Pohjois-Karjala’ on sähköisesti sykkivä ja melodisesti kaunis niin kuin useimmat S:n sävellykset. Tunnustelen alavireisiä sävyjä ... "vaikka elämän sävelen hukkasin/onneni sirpaleita säilytän". Löydän myös yhtymäkohdan mökillä viihtymiseeni, vaikka jätän ne verkkarit hankkimatta. Tavallaan se on suomalainen versio Neil Youngin 'Countryhomen' kaltaisesta kaupunkilaisen kaipuusta maaseudulle, vapauteen eli itselliseen olemiseen.

Pysähdyin, kun kuulin radiosta ensimmäisen kerran kappaleen ‘En tahdo sinua enää’. Yhä vieläkin se saa niin sanotut kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Se on sekä yksinkertainen että monimutkainen pieni laulu, jonka tarinan on moni elänyt.

‘Itkisitkö onnesta?’ on ehkä suosikkini. Se tiivistää monet miehiset teemat – kännin, naiset, eron, viinan, uhon, autoilun, sekoilun ja selittelyn – sekavientapahtumienjohdonmukaiseksisarjaksi: "miten epäoikeudenmukaisesti onnenanti täällä jaetaan".

"Se vituttaa
ei saa
sut vaikka kantapaikasta kannetaan
ulos asti rauhoittumaan
kun syitä hakemalla haetaan."


Ps. Sallitaan vielä tämä yksi nostalgia viime kesältä, kirjoitukseni heinäkuun 12. päivältä. Mitäpä siihen lisäämään. Tai sen verran, että Göstan musiikin juju on pitkälle siinä, että hänen laulunsa ovat melodisesti niin kauniita ja sisällöltään niin ronskeja, että kuuntelijassa viriää ristitiitaisia tunteita, ja lopputulemana on yhä vielä askarruttava mutta hykerryttävä jälkimaku.

Salaisuus

Kun ajamme autolla lasten kanssa kuuntelemme usein yhteistä mielimusiikkiamme. Ja usein olen aistivinani, että vieressä istuva lapsi hyräilee hiljaa musiikin tahdissa. Yritän syrjäsilmin ja -korvin selvittää, pitääkö tämä paikkansa. Välillä tuntuu, että hän todella hyräilee, välillä se taas kuulostaa tuulen suhinalta. Tiedän, ettei minun pidä kysyä asiasta. Hyräily saattaisi loppua. Niin tämä jää salaisuudeksi.

Sävyjä musiikin kuuntelussa

Kun musiikkia on kaikkialla, sitä ei ole missään. Musiikin kuuntelu vaatii usein hiljaista yksinäisyyttä. Tähän on ainakin kaksi keinoa. Ajaessasi yksin autoa olet kirjaimellisesti kahden musiikin ja sen esittäjän kanssa. Kuuntelusta tulee läheistä. Tämä on myös tapa tutustua uuteen levyyn, jota soittaa alusta loppuun aina uudestaan ja uudestaan. Pian oppii erottamaan toisistaan kappaleet, joista kukin saa mielessäsi oman tunnisteensa, erityisen tunnelman tai mielleyhtymän.

Toinen keino on kuunnella musiikkia kuulokkeilla. Varsinkin mp3 soitin on kätevä. Voithan valita paikan ja sulkea silmäsi. Nyt on mahdollista panna merkille laulajan äänen vähäisetkin sävyt, jotka tavallisessa kuuntelussa menetetään. Mikrofoni on yllättävän herkkä tarttumaan ääniin. Hyvä laulu on hyviä yksityiskohtia, esimerkiksi laulajan tahaton huokaus sanojen välillä.

Vaikkapa Carole Kingin lauluja on innostavaa kuunnella mp3 soittimella. Sitä paitsi hän ääntää selkeästi, loppuun asti. Toinen esimerkki on Emmylou Harris. Hänen esityksensä ‘Til I gain control again’ kannattaa kuunnella herkällä korvalla. Harris laulaa laulun ensimmäiset värssyt tavalla, että kevyet loppuhenkäyksetkin saattaa juuri ja juuri kuulla. Kun laulajan huulet sulkeutuvat, voit aavistaa äänen leijailevan pois, ulottumattomiin.

Tietysti on muita tapoja ja tilanteita kuunnella musiikkia. Elävässä konsertissa jaat yhtäaikaisesti muiden kanssa saman kokemuksen. Ylisanoista viis, mutta se voi olla haltioittava juttu, joka riuhtaisee sinut pidäkkeistä, antaa siivet ja nostaa lentoon. Yksinkuuntelussa suljet itsesi siipiesi suojaan ja liidät mielessäsi. Ehkä sinua alkaa niiskuttamaan.

All I intended to be

Siis olen hät’hätää kyennyt lukemaan sanat ja saanut selvän kuuntelussa epäselviksi jääneisiin kohtiin. No, laulujen tarinoissa on paljon ‘elämän dramatiikkaa’, nousuja ja laskuja, kuten on laita Harrisin muissakin viime vuosien levyissä. Jo ensimmäisen laulun (‘Shores of white sand’) ensimmäinen värssy avaa masentuneen ihmisen elämännäkymän:

"Here I go again
Back to that feeling
Of no worthy cause
To carry me on"

Tarinan loppu jätetään avoimeksi. Voi käydä huonosti tai paremmin, sittenkin.

"Some say I’m sinking
To the muddy bottom
But somehow I’m sailing
To shores of white sand"

Harrisin levy on vielä lähellä. Siksi en osaa, enkä halua sanoa siitä mitään kummempaa – ja tarvitseeko sanoakaan. Mutta toivon musiikki se on. Älä myy sieluasi, neuvoo äiti lapsiaan (‘All that you have is your soul’). Masennuksessa voimme kadottaa itsemme ja kunnioituksemme itseämme kohtaan. Se on asia, jonka myös maailma yrittää meiltä riistää.

"Here I am, waiting for a better day
A second change
A little luck to come my way
I hope to dream, I hope that I can sleep
again
And wake in a world with a clear
conscience and clean hands
‘Cause all that you have is your soul"

Muistatko Göstan

Gösta Sundquistista tykkäsin ja tykkään yhä kuten varmaan moni muukin. Muistan Sundquistin tekemät ohjelmat, joita radio Mafia lähetti vuosien ajan säännöllisesti lauantaisin 'ehtookellojen' jälkeen klo 18-20. Ja muistanko oikein, että hänellä oli vielä jokin toinen ohjelma samalla viikolla. Sundquistin on pitänyt työskennellä vimmatulla energialla. Se kai oli lopulta hänen kohtalonsa – "the things that make you live can kill you in the end", opastaa Neil Young.

Koe-eläinpuisto ja mitä niitä olikaan. Niiden henkilöhahmot: ratikkakuski Tenkanen, isännöitsijä Granström (?), Kulli-Olli ja vielä jokin naishahmo, konsulentti jokin. Ja oli niitä muitakin. Ohjelmat olivat harvinaista suomalaista anarkiaa, tyystin toisenlaisia kuin vaikkapa Serranot, vaikka molemmissa puhutaan paljon elämän perusasioista kuten seksistä. Gösta Sundquistin ohjelmissa oli nykyaikaisesti sukupuolinäkökulma, suomalaisen miehen näkökulma. Koe-eläinpuistoa olisi mukava kuunnella uusintoina.

Sitten on tietysti musiikki, jossa miesnäkökulma toistuu monin arvattavin muunnoksin. Laulujen miehet ovat eksyksissä, tekemässä doodsonkuvioitaan, kovissa paineissa mutta myös tasapainon ja sovinnon viimein löytäneinä. Nyt vallalla olevien perusteiden valossa laulujen miehet (ja naiset) ovat enemmän tai vähemmän luusereita ja siksi S:n musikki on nykyaikaista kansan musiikkia. Kaikki Sundquistin kappaleet ovat hittejä tai melkein. Joskus mietin, miten hän mahtoi tehdä musiikkiaan. Epäilen, että hän oli rasittavuuteen asti täydellisyyteen pyrkivä nipottaja.

‘Pohjois-Karjala’ on sähköisesti sykkivä ja melodisesti kaunis niin kuin useimmat S:n sävellykset. Tunnustelen alavireisiä sävyjä ... "vaikka elämän sävelen hukkasin/onneni sirpaleita säilytän". Löydän myös yhtymäkohdan mökillä viihtymiseeni, vaikka jätän ne verkkarit hankkimatta. Tavallaan se on suomalainen versio Neil Youngin 'Countryhomen' kaltaisesta kaupunkilaisen kaipuusta maaseudulle, vapauteen eli itselliseen olemiseen.

Pysähdyin, kun kuulin radiosta ensimmäisen kerran kappaleen ‘En tahdo sinua enää’. Yhä vieläkin se saa niin sanotut kylmät väreet kulkemaan selkäpiissäni. Se on sekä yksinkertainen että monimutkainen pieni laulu, jonka tarinan on moni elänyt.

‘Itkisitkö onnesta?’ on ehkä suosikkini. Se tiivistää monet miehiset teemat – kännin, seksin, naiset, eron, viinan, uhon, autoilun, sekoilun ja selittelyn – sekavientapahtumienjohdonmukaiseksisarjaksi: "miten epäoikeudenmukaisesti onnenanti täällä jaetaan".

"Se vituttaa
ei saa
sut vaikka kantapaikasta kannetaan
ulos asti rauhoittumaan
kun syitä hakemalla haetaan."

Take that ride

Alavireisyys ei hellitä. Mistähän se taas tuli? Nyt tämä on sitä 'oikeaa' masennusta. Sille ei voi kerta kaikkiaan mitään. Kuin odotella. Että jättäisi.

Etsivä löytää. Kuuntelin eilen Emmylou Harrisin vasta ilmestynyttä levyä (All I intended to be). Melkein heti löytyi tummasävyinen kappale, joka sointui täysin mielentilaani ("where were you when the world turned black"). Joskus pitäisi kirjoittaa uuteen levyyn tutustumisesta. Siitä, miten jotkut kappaleet erottuvat ensin, sitten seuraavat ja sitten loput. Ja kuinka kappaleiden tulkinta ja niistä tykkääminen muuttuu kuuntelukertojen myötä. Tai siitä, mitä mielessä viriää, kun palaa pitkän tauon jälkeen joskus itselleen tärkeään levyyn.

One of these days I’m gonna take that ride
Though there may be nothing on the
other side
I’m too old for changing
My true blues have all been tried
One of these days I’m gonna take that ride
Take that ride
Take that ride
Take that ride

Masennuksen musiikkia

Aikaisemmin masennukseni asteen pystyi toteamaan suosimastani musiikista. Etenkin Martti Talvelan jämerällä polvennolla tulkitsemien virsien kuuntelu oli (ja yhä on) varma merkki pahasta alavireestä. Minä vaivainen mato matkamies maan, kun elo raukee veden lailla hiekkaan ja ruumis kylmenee, vahvistivat itsesääliä ja kuiskuttivat lohdullisen näkymän päästä pois kaikesta viheliäisyydestä.

Toinen vakavan masennuksen merkki on Mozartin Requiem. Varsinkin 'Tuba mirum' ja 'Lux aeterna' ovat riipaisevaa kuultavaa. Viimeiset peruuttamattomat askeleet ennen elämän päättymistä ja kurkottautumista tuonpuoleiseen, tuntemattomaan, valoon.

Masentunut tunnistaa herkästi masennuksen lauluissa. Emmylou Harrisin laulu ‘Can you hear me now’ avautuu masentuneelle 100%:n sattuvana kuvauksena tilanteestaan. Kovin masentuneena tätä laulua ei ole hyvä kuunnella. Ainakaan siinä ei ole onnellista loppua, ei itse asiassa selkeää loppua lainkaan, mikä osaltaan lisää tarinan vakuuttavuutta.

Vastapainoksi Harrisilla on varhaiskaudellaan kauniita happy end -lauluja (esimerkiksi ‘Together again' ja 'Till I gain control again'). Kuuntelen niitä uudestaan ja uudestaan ennaltaehkäisevässä tarkoituksessa, kun alavire tuntuu syvenevän. Vuokko Hovatan uusin levy kuuluu tähän uskoa valavan musiikin luokkaan. Olen vakuuttunut näiden laulujen vastaavan päivän opamox-annosta. Ehkä musiikki on ihmisen suurin keksintö. Jokainen voi löytää itseään puhuttelevan musiikin, sävelen ja sanat.