Pelkoja: joustavuus

En ole koskaan pitänyt itseni henkisesti notkeana ja nopeana ihmisenä. Suosin tuttua, turvallista ja rutiininomaista, hidasta eteenpäin puurtamista. Nyt taas vaaditaan muutosvalmiutta, tilanteisiin nopeaa sopeutumista ja niistä hyödyn ottamista, vikkelää siirtymistä asiasta toiseen – ja sopivaa retoriikkaa. Henkisen perusrakenteeni takia en taida osata tehdä mitään erityistä tälle ongelmalle.

Paitsi että voisin koettaa tehdä välttämättömyydestä hyveen. Minulle ominainen itsepäinen pakertaminen on silti usein johtanut onnistuneeseen tulokseen. Mikäli pystyn säilyttämään työni vapausasteet ja keskittymiskykyni palautuisi, saattaisin pärjätä muutosten pyörteissä vielä tavalla, joka edustaisi jonkinmoista vastarinnan muotoa. Tulikohan taas toivottua liikaa?

Ensimmäinen kohtaaminen

Sairasloman ajan olen ollut omissa oloissani enkä suoraan tavannut työpaikkani ihmisiä. Juhannussunnuntaina se odottamatta tapahtui. Löysästi laskeskelin, että suurin osa ihmisistä on vielä maalla tai kotonaan, joten jättisuuressa marketissa tuskin tuttuja vastaan sattuu. Olin väärässä. Kun ihmisiä on vähän isossa tilassa, on erottavuus sitä parempi. Useita tuttuja oli liikkeellä ruoka- ja alennustavaroita etsien. Sain pienen ahdistuskohtauksen ja hilauduin kohti kassoja niiden kahden vihreäkuviollisen lyhythihaisen kauluspaidan kanssa, jotka olin ehtinyt kasata koriini (ovat muuten käteviä talvellakin). Yhden työpaikan ihmisen kanssa jouduin kasvokkain ja hämmentyneenä nyökkäsin ‘hein’. Kun henkilö ei ollut varsinainen työtoveri, tämä täytti sosiaalisen etiketin. Silti harmittelin omaa suoritustani. Mikä syy minun oli näkyvästi hämmentyä, kuin seiniä pitkin kulkisin.

Mietin mallia seuraavaa kohtaamista varten: reipas ja suora nyökkäys, ja jos joudun juttusille, niin turvallisia aiheita ovat kesä, loma ja säät. Ei syytä paniikkiin, toisin itselleni, vaikka tämähän on vasta alkusoittoa tulevalle.