Rakas, masentunut minäni

Tunnettu brittinäyttelijä – jonka nimeä en tietenkään muista mutta hän oli taannoisen Jeeves-sarjan Jeeves – teki televisiodokumentin maanis-depressiivisyyteen sairastuneista. Kaikki hänen haastattelemansa sanoivat, etteivät halusi noin vain luopua sairaudestaan. Vielä näyttelijä itse, joka myös sairasti tätä vaivaa, sanoi, ettei painaisi nappia, jolla sairauden saisi deletoitua elämästään. Kuolleisuus kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä taitaa olla suuri, joten kaikki eivät pääse mielipidettään esittämään. Mutta ymmärrän tuloksen siten, että sairaus on niin hyvässä kuin pahassakin kunkin elämää, omaa kokemusta ja sitä mitä olen. Sen poistaminen olisi samalla minän amputaatiota. Sairaus on kumppani, jonka kanssa käydä vaikkapa keskusteluja. Tietysti tullaan lähelle sitä veteen piirrettyä viivaa, jonka toisella puolella on sairauteen ripustautuminen tai siihen pakeneminen.

Masennus on ollut kumppanini ties kuinka monta vuotta. Sinnittelin, kunnes viimein tuli se väistämätön stoppi, kun kasvava työstressi pahensi oireita. Vastustin sitkeästi sairaslomaa, olinhan kestänyt lääkityksellä ja lääkärillä käynneillä tähänkin asti. Sitten kärsivällisen lääkärini kanssa käydyn keskustelun jälkeen vain hoksasin, että olin valinnan edessä: joko kaadun ‘kunniallisesti’ Kariniemen tapaan epätoivoisessa tuhoon varmasti johtavassa rynnistyksessä, tai yritän pelastaa sen mitä vielä pelastettavissa kenties oli. Vaikka se merkitsisi ongelmani jonkinmoista julkistumista – varmaan yksi syy vastustukseeni. Olin päästänyt masennuksen liian likelle itseäni. Sitten päätös oli helppo tehdä ja helpotus. Arvatenkin olisi pitänyt toimia aikaisemmin. Kaikella on aikansa.

"It’s a hard way to find out that the trouble is real", laulaa Emmylou Harris kauniissa pienessä laulussaan Hickory wind. Toistuvan keskivaikean masennuksen rakas depressiivinen minäni, en aja sinua pois, saat tulla luokseni kun olet tullaksesi -- ja tunnustan epäröimättä, että toisinaan pyydänkin sinut luokseni. Ja tiedän, että liian usein tulet myös kutsumatta, et jätä minua. Mutta suhdettamme voisimme kehittää. Kirjoitetut sanat saavat ajatukset näkyviksi ja suovat hallinnan tunteen, joka silti on häilyväinen. Sanat ovat sanoja. Ja miksi olo on taas niin voimaton?