Mutta elävässä elämässä

Amerikkalainen James Brewer (58) päätti vakavan sydänkohtauksen saatuaan keventää sydäntään, koska uskoi kuolevansa. Hän tunnusti tehneensä murhan 32 vuotta sitten. Tunnustuksen jälkeen terveys alkoikin kummasti kohentua. Nyt häntä odottaa ilmeisesti kuolemantuomio [Ilta-Sanomat 27.3.2009].

Ainakin elokuvissa käy hyvin tunnustaa rikkomuksensa ja salaiset paheensa kuolinvuoteellaan, tehdä sovinto maailmansa kanssa ja sulkea sitten silmänsä. Mutta elävässä elämässä voi käydä toisinkin. Pikku-uutinen on oiva kirjan tai elokuvan aihe, niin fantastinen, ettei Katainenkaan olisi voinut sitä hoksata. Ja vähän tavanomainen olisi semmoinen elokuvan loppu, jossa kuvernööri ottaisi huomioon tunnustuksen lieventävänä tekijänä ja armahtaisi Jamesin nippanappa ennen tuomion täytäntöönpanoa -- mutta toivon, että elävässä elämässä omantuntonsa kanssa vuosikymmeniä kamppaillut James saisi armahduksen teostaan.

Pysähtyvä kiikkutuoli

Silmännurkasta olin huomaavani, että mökkikammarin kiikkutuoli keinui itsestään. Tarkemmin katsottuani tuoli pysyi paikallaan. Tuli mieleen suomalaisen elokuvan kuvasto. Siinä yksinään kiikkuva kiikkutuoli on kuoleman symboli. Viimeisen kerran kiikkuja on kiikkunut, ja tyhjä tuoli seisahtuu.

Kuolema maantiellä

Oli hauska ja toimelias päivä lasten kanssa maalla.

Yhdessä suhteessa kesä on surullista aikaa, kohtaahan maantiellä paljon liikenteen tappamia eläimiä. Vielä sen jälkeenkin, kun liiskautunut eläin on hävinnyt tieltä (kai parempiin suihin), kuivuneen veren tiilenpunaiset läikät muistuttavat tapahtuneesta.

Joskus huomaa jäniksen tai oravan tien sivussa, jonne on auton osumasta sinkoutunut. Eläimet näyttävät rauhallisilta ja tyyniltä, kuin nukkuisivat, raajat siististi ojentuneina. Ne ovat tulleet tiensä päähän, tämän ajan tavoittamattomissa. Toisin on ihmisen laita, kun hän kohtaa väkivaltaisen kuoleman. Linna kuvaa Tuntemattomassaan kaatuneita sotilaita, joiden kasvojen iho käy oudon kellertäväksi ja niille jähmettyy vääristynyt, epämiellyttävä irvistys. On kohdattu vastentahtoinen kuolema, ja kiristynyt ilme kertoo kuolinkamppailun tuskista. Se on viimeinen vastalause jälkeenjääneille.

Onneksi monet epämääräiset mytyt maantiellä paljastuvat pudonneiksi rukkasiksi, joita ilmeisesti lennähtelee toimeliaiden kesämökkiläisten ja muiden kesäahertajien peräkärryjen puukuormista.

P.s. Loppukevennyksestä huolimatta on ollut koko päivän enenevä tunne, että tukehduttava alakuloisuus on ottamassa minua valtaansa. Kunnon blues. Unohdinkohan keskipäivän opamoxin...

Mitä meille jää

lopulta kuin luonto, kesän kuulaat päivät, yöt, pellonreunan tuulessa hengittävät puut. Tai lintulaudan pienet siivekkäät vieraamme. Talvella näin ison ruskean linnun, jonka heti vaistonvaraisesti tiesin närheksi. Ihmeellinen lintu, johon ei oikein saanut tuntumaa. Se oli varovaisempi kuin talitintit, lennähti pois pienestäkin häiriöstä. Myös tikka oli ruokintapaikan vakiovieras, jota toiset linnut väistivät. Oravapariskunta kävi myös usein, kurkotellen siemeniä hupaisasti pää alaspäin. Loppukeväällä näin pienen olennon, jonka uskalsin määritellä lumikoksi. Sanotaan, että keski-iän tunnusmerkki on, että tajuaa oman kuolemansa. Lintujen ja luonnon tarkkailu voinee liittyä tähän havahtumiseen, siihen lohdulliseen ajatukseen, että on jotain mikä jää ja jatkuu. Lintujen kiihkeä "bongaaminen", teekkarimeiningin sukuinen miehinen harrastus, saattaa valmistaa nuorempia ikäluokkia ikääntymisen seurauksiin.

Mielenjohteesta kävin kirkkomaalla, johon on haudattu jatkosodassa kaatunut isoisäni. Jouluna olen ollut monet kerrat mukana sytyttämässä kynttilää. Oikea kivi löytyi pitkästä rivistä lumen alta. Mäellä tuuli aina kylmästi, kohmeisin sormin liekki saatiin palamaan, ja ytimiin painunutta vilua sulateltiin pitkään. Nyt tuhisi lämmin tuuli, lumenvalkoiset päivänkakkarat pehmensivät hautakivien paririvit, ja kivipenkin lämpö tuntui ikuiselta. Täällä me olimme, kohta illan himmentämällä kirkkomaalla.