ajatusviiva

Alussa oli suo, kuokka – ja Jussi. Saarikoski närkästyi moukkamaisena tyylikeinona pitämästään ajatusviivasta. Niin tai näin – hänen olisi kannattanut lukea pitemmälle, sillä ajatusviiva kuvasi Jussia, ei kirjailijaa.

Viha

Taidan jatkaa vielä Väinö Linnan tekstiin nojautuen. (Olisikohan Linna profiilini sopiva "mielikirjailija"?)

Nimittäin luin vuosia sitten Väinö Linnan kirjan Täällä pohjan tähden alla. Sen kakkososassa Linna kuvaa suomalaista vihaa "suolammeksi". Yritin nyt etsiä tätä uudestaan, mutta en löytänyt enkä jaksanut katsoa paksun eepoksen jokaista sivua. Muistan yhden luonnehdinnan: "samea". Minä vihaan suomalaisesti, samealla tavalla, itsepintaisesti, kylmästi, mykkänä, yksin. Sen lisäksi, että ajoin itseni loppuun, koin, että työni mielekkyys oli häviämässä, minut jyrättiin ja myös jossain suhteessa myös petettiin.

Käsitys, että asiat riitelevät, eivät ihmiset, on totta vain tietyissä asioissa ja tiettyyn rajaan asti. Ja on totta, ettei organisaatioilla ole moraalia, eikä ihmisiä sen takia pidä tuomita. Minä tuomitsen silti. Se, että nyt niin vihaan tiettyjä ihmisiä, on minulle uutta. Tilannetta ei pelasta se, etteivät vihani kohteet ole työtovereitani vaan ns. isoja pomoja. Viha syö sisältä, tiedän. Tämä asia minun pitää ratkaista siten, että osaan vihani sopivasti tuoda esille ilman että se jäytää jatkuvasti sisikuntaa.

Miehisiä itsetuhon malleja

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa on kuvattu monia tapoja, jolla suomalainen mies toimii ahdingossa. Kariluoto ei uskaltanut vastustaa auktoriteetteja, ylempiään, mutta hänen rohkeutensa riitti henkilökohtaiseen uhraukseen. Ratkaisevalta tuntuu hänen vastauksensa kuullessaan Koskelan toivottoman käsityksen sodan päättymisestä täydelliseen tappioon, jossa häviäjän osana on saada luu kurkkuunsa – "Ei jumalauta sitä minä en kestä... minä en tahdo sitä nähdä. Muuten miten tahansa". Kariluoto teki johtamassaan rynnäkössä itsemurhan, henkilökohtaisen uhrauksen, ja hänen jännityksensä laukesi viimeisissä sanoissaan – "Nyt ei enää"... Nyt se loppui". Hänen nimensä päätyi muiden kaatuneiden upseerien tavoin koulujensa muistolaattoihin, kun muut miehet kaatuivat "ihan vaan kansakoulupohjalta", kuten Linna Sotaromaanissaan kirjoittaa.

Myös Koskela, taitava taktikko, joka kyllä uskalsi uhmata auktoriteetteja (pataljoonan komentaja Karjulaa), teki itsemurhan, jos on uskominen Rokan esittämää arviota – "ja niin män just ko itsemurhan ois tehnt. Siit ei ois ennää pois pääst mitenkää ko panoksen ol heittänt. Mie luule jot hän sen ties." Psykiatri sanoisi, että läpiväsynyttä ja turhautunutta Koskelaa vaivasi vaikea-asteinen uupumus ja monet ilmiselvät masennuksen oireet. Se, että hän sai ennakkonäyn, sekoitti Määtän äsken kaatuneeseen Hietaseen, on sodanoloissa merkki tiedostamattomasta itsetuhosta. "Kauankos minä tässä keikun?" tuli hänen mieleensä, kun hän samalla muisti, mitä oli ajatellut nähdessään Kariluodon viimeisen kerran elävänä – "Tuo mies kuolee tänään." Niin kuoli myös Koskela, Ville Vaitelias, ilman viimeisiä sanoja.

Kolmas tapaus on sotamies Salo, joka perääntymisvaiheessa intoutui osoittamaan hänelle epätyypillistä riskeeraavaa rohkeutta, joka oli reaktio viimein havahtumiseen, että sota todella hävitään. Ryhmän miehet muuttivat tulkintaansa vaikeasti haavoittuneesta Salosta. Tämä viimeinen vaikutelma peitti aikaisemmat, ja jopa hänen leikinlaskun aiheena ollut voitonuskonsakin muuttui tyhmyydestä peräänantamattomaksi tahdoksi. Kun vetäytyminen jatkui, miehet lakkasivat pian muistamasta, että heidän joukossaan oli ollut Salo-niminen mies.

Kariluoto, Koskela ja Salo joutuivat pakkotilanteeseen. Heitä ei tavoittanut vain luoti, vaan heidän maailmansa ja uskonsa romahtivat. Kenties heillä ei ollut vaihtoehtoja, toisin kuin vaikkapa Rokalla, jolla oli taidon lisäksi tuuria ja joustava B-tyypin luonne... plus Lyyti (vaimo) ja lapset odottamassa Kannaksella.

Ehkei nykyinen työelämä ole aivan sotaan verrattava näyttämö. Silti moni joutuu selkä seinää vasten miettimään epätoivoissaan ja paniikissa kunniallisia selviytymiskeinoja ja eloonjäämistään. Oma näkemykseni on täysin pessimistinen: paha on päästetty irti, emmekä pääse siitä eroon ilman tuntuvia tappioita ja kärsimystä.