tuulinen päivä

aamutuulessa

kesätuuli

länsituuli

Piilokuva

Mikä pilkistää yllä kukkivan tuomen sinisellä alkukesän taivaalla? Kuu. Tai ainakin neljännes, niin valjuna, että halutessaan ponteva tuulenpuuska voisi kaapata sen kainaloonsa ja piilottaa kivenkoloon.

Vihreää ensin

Oli ensimmäinen oikea kesälauantai mökillä. Aluksi näytti, että maailma on pelkää, niin, vain vihreää, ei yksin puissa ja kasveissa vaan myös maassa, kuin vihreä lumi olisi peittänyt kaiken mihin astuu. Jopa tuttavani peili siellä unohdettuna metsätien sivussa kuvaili taivaan sinen ohelle vihreäksi käynyttä maailmaa.

Sitten alkoi tulla tietoa myös muiden aistien kautta. Ensin erottui tuuli. Aluksi se tuntui huomaamattoman lämpimältä iholla. Sitten kuuli, kuinka se suhisi ainakin viidellä eri tavalla metsän puissa.

P.s. kuvat kannattaa napsauttaa isommiksi, jos niihin haluaa upota.

Miten kuvata pohjoistuulta

kun sääennustuksessa sellaista luvattiin. Muutakaan ei tullut vastaan kuin puunoksaan kiinnitetty punainen nauha. Se tempoili tuulessa. Siinä se kai oli.

Läheltä piti

Töihin ajaessa ilmassa lenteli kiivaasti keltaisia lehtiä. Yksi iso tuli vauhdilla kohden auton tuulilasia, melkein kuin pysäytettynä näin sen lähenevän, lähenevän ja yhä vain lähenevän ja kasvavan kunnes aivan viime hetkellä ilmavirta sinkosi sen ylös taivaalle. Sydän iski ylimääräisen lyönnin, mutta olin pelastettu. Tajusin, että olin yhdistänyt kohti tulevan lehden jonkin katastrofielokuvan kohtaukseen, jossa rekka-autot ja paritalon puolikkaat kieppuvat tuhoisasti ilmassa, tai jotain.

Murhetta tuulessa

Kuulen tuulen pehmeästi huokaavan
jokaisessa pensaassa ja puussa
itkee sydämein
kun olet minusta erossa

Kun olemme erossa, rakkaani
on tuuli murheellinen
kun olemme erossa, rakkaani
lohduttaa tuuli murheellinen

Kun lähdet aamulla
ja askeleesi loittonevan kuulen
Vaikka ainutkaan lehti ei liikahda
koko päivän tuulen tunnen

Kun olemme erossa, rakkaani
on tuuli murheellinen
kun olemme erossa, rakkaani
lohduttaa tuuli murheellinen

Vanheneva rakkaus, sanotaan
on kuoleva ja pois haihtuva
kuitenkin taipaleemme yhteinen
on kuin päivä kirkastuva

Kun olemme erossa, rakkaani
on tuuli murheellinen
kun olemme erossa, rakkaani
lohduttaa tuuli murheellinen

Kun olemme erossa, rakkaani
on tuuli murheellinen
kun olemme erossa, rakkaani
lohduttaa tuuli murheellinen
lohduttaa tuuli murheellinen

Emmylou Harris (1979) – Sorrow in the wind


Ps. Tämä on E. Harrisin toinen 'tuulilaulu' . Sen kääntäminen oli kinkkistä, sillä piti löytää loppusointujakin.

Lounas tuulesta

Sateita enteilevä tuuli saa ympäröivän metsän vastaamaan melkein pelottavalla äänellä. Tuntuu kuin olisi erilaisten syvältä huokaavien urkujen saartamana. Alumiinin valkoisella taivaalla matkaa riekaleisia pilviä nopeasti länteen päin. Mieleen tulee muutaman vuoden takainen uutinen ihmisistä, jotka sanoivat elävänsä pelkällä ilmalla - mitä nyt vähän laimeaa teetä nauttivat kyytipojaksi.

Nyt saa tukevan lounaan, jälkiruoankin.

Puut ja tuulet

Eilen huomasin kaksi asiaa. Neljä vuotta sitten istuttamani vaahterat virahtivat alun hitaan kasvun jälkeen viime syksynä korkeiksi, kuin honkkelit murrosikäiset. Kun niihin on nyt tullut lehti, tuuli tarttuu niihin hanakasti ja taivuttaa niiden vartta syvälle puolelta toiselle. Kaipa luonto on laskenut, että puut kestävät moisen keinuttelun.

Kun tuuli kulkee puissa, se saattaa seisahtaa pienten koivujen kohdalla, pyörittää niiden oksia ikään kuin kiertäisi lehvistössä pesää tehden. Sitten tuuli jatkaa matkaansa.

Entiset tuulet

Jokunen kesä sitten istuin mökkipihan ilta-auringossa ja havahduin panemaan merkille, että oli erilaisia tuulia. Pellon reunan puissa kiertävä tuuli taivutti eri tavalla erilaisia puita ja oli kuulevinaan, että kustakin syntyi aivan omanlaisensa ääni: suhiseva, värisevä, sihertävä, silittelevä.

Olisin saattanut laatia tuulista ainakin karkean luokittelun. Se jäi, kun en jaksanutkaan. Yksi tuuli, iso sellainen, jäi mieleen. Sen ääni on kuin ikkunan läpi kuultu kaukaisen sateen jatkuva pauhina. Sen tajuaa, jos pysähtyy metsän keskellä kuuntelemaan ympäröivien korkeiden havupuiden oksistojen kumeaa, välillä huokailevaa huminaa.

Ruotsalainen historijoitsija, jonka nimeä nyt en tietenkään pysty palauttamaan mieleeni (alkoi E:llä), on kirjoittanut kirjan. Oliko sen nimi hiljaisuuden historia? Kirjan alussa hän kertoo havainnostaan, joka tuli, kun hän katsoi avoimesta ikkunasta talviselle kadulle. Liikenteen meluun tuli hetkeksi kumma tauko. Juuri tuolloin hän kuuli, kuinka lumi satoi maahan, siis millainen ääni lumisateesta syntyi. Äänen hän kuvasi jotenkin kirskuvaksi tai vinkuvaksi.

En ole kuullut lumisateen ääntä. Mutta lukion englannin kielen kirjasta, kohdasta jossa opetettiin verbien aikamuotoja, on mieleeni jäänyt kauniina pitämäni lause: "The snow fell all night": lunta satoi koko yön. Siinä on mielleyhtymä katulampusta, jonka pehmeässä valokiilassa lumihiutaleet rauhallisesti ja ilman taukoa leijailevat yössä alas, lopulta peittäen maan, aivan kenenkään näkemättä, äänettömästi. Aamulla voit nähdä jonkun pikkueläimen jäljet lumessa.