Kysymys lienee itsearvostuksen perustavasta ongelmasta, vajavaisesta rakentumisesta. Muistan joskus alakouluikäisenä yhden ensimmäisistä hammaslääkärikokemuksistani. Lääkäri valmisteli puudutuspiikkiä, jolloin äänähdin ennakoivasti pelkoni. "Vai semmoinen tapaus", murahti lääkäri, ja piikki ikeneen. Tulin kerralla luokitelluksi lääkärin varmasti kielteisenä pitämään potilaskategoriaan, "kipuherkkiin". Kai sellaisiin raukkoihin, joiden varassa sodat olisi hävitty ja torjuntavoitot jääneeet torjumatta. Tämä on hyvä esimerkki, että sanat sattuvat ja satuttavat, kun ne sanoo sopiva henkilö sopivalla hetkellä.
Nykyiseen hammaslääkäriini minulla on aivan hyvä suhde, vaikka hänkin ilmeisesti nopeuttaakseen toimenpiteitään saattaa ehdottaa, että "kun tämä on niin pieni juttu, voitaisiin koettaa ilman puudusta". Olen urhoollisesti torjunut nämä miehekkyyteeni vetoavat (ja sitä testaavat) ehdotukset ja ottanut mieluummin 8 euroa maksavan (aina yhtä ikävältä tuntuvan) puudutuspiikin. Minusta ei löydy vieläkään Tali-Ihantala -henkeä...
No, tarkastelu luisui hieman vitsailun puolelle. Kai ymmärrettävää. Olisiko riippuvuudessa hylkäyskokemuksena kysymys ainakin kahdenlaisesta "pehmeydestä": Psyykkisesti riippuvuus on masentuneelle hirveä uhka. Sosiaalisesti riippuvuus on arka asia, sillä riistää sinulta aikuisuutta, et ole toisten silmisssä aivan täysi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti