Masentuneen kaksoiselämää

Muistan vuosien takaa tapahtuman. Olin tullut varhaisella junalla Tampereelle työmatkalle ja kysyin läheisestä hotellista mahdollisuutta aamupalaan. Nuorehko vastaanottovirkailija, mies, esitti minulle sekavan ja epäuskottavan selityksen sille, ettei se ollut mahdollista. Tuskin olin rähjäisen näköinen mutta tajusin melkein heti, että se, mikä minusta näkyi ulos, oli masennus. Miksi masennus oli noin torjuttavaa? Ehkä siksi, että epätoivon näkeminen on ikävää katsottavaa, häiritsee mielenrauhaa ja tahraa hotellin imagoa. Arvatkaa, olinko häpeissäni, mutta sain mielessäni julistettua Koskikadun Cumuluksen henkilökohtaiseen boikottiin.

Opin peittämään masennuksen ja elän tyypillistä masentuneen ihmisen kaksoiselämää. Ulospäin osaa olla tavallisen ja tehokkaan näköinen vaikka sisällä on tyhjyys ja epätoivo. Nämä kaksi puolta oikeastaan ruokkivat toisiaan: mitä masentuneempi, sitä suurempi ja paremmin onnistunut yritys säilyttää kasvonsa. Vitsailu on tepsivä keino käsitellä ikäviä ja ahdistavia tilanteita. Tarkka korva erottaa etenkin hurtista huumorista kyynisen alasävyn, joka tarkoittaa, että on oikeasti luovuttanut, lakannut yrittämästä.

‘Onnistuneesta’ kaksoiselämästä seuraa sekin, että sairaslomalla jääminen tulee muille yllätyksenä.