Entiset tuulet

Jokunen kesä sitten istuin mökkipihan ilta-auringossa ja havahduin panemaan merkille, että oli erilaisia tuulia. Pellon reunan puissa kiertävä tuuli taivutti eri tavalla erilaisia puita ja oli kuulevinaan, että kustakin syntyi aivan omanlaisensa ääni: suhiseva, värisevä, sihertävä, silittelevä.

Olisin saattanut laatia tuulista ainakin karkean luokittelun. Se jäi, kun en jaksanutkaan. Yksi tuuli, iso sellainen, jäi mieleen. Sen ääni on kuin ikkunan läpi kuultu kaukaisen sateen jatkuva pauhina. Sen tajuaa, jos pysähtyy metsän keskellä kuuntelemaan ympäröivien korkeiden havupuiden oksistojen kumeaa, välillä huokailevaa huminaa.

Ruotsalainen historijoitsija, jonka nimeä nyt en tietenkään pysty palauttamaan mieleeni (alkoi E:llä), on kirjoittanut kirjan. Oliko sen nimi hiljaisuuden historia? Kirjan alussa hän kertoo havainnostaan, joka tuli, kun hän katsoi avoimesta ikkunasta talviselle kadulle. Liikenteen meluun tuli hetkeksi kumma tauko. Juuri tuolloin hän kuuli, kuinka lumi satoi maahan, siis millainen ääni lumisateesta syntyi. Äänen hän kuvasi jotenkin kirskuvaksi tai vinkuvaksi.

En ole kuullut lumisateen ääntä. Mutta lukion englannin kielen kirjasta, kohdasta jossa opetettiin verbien aikamuotoja, on mieleeni jäänyt kauniina pitämäni lause: "The snow fell all night": lunta satoi koko yön. Siinä on mielleyhtymä katulampusta, jonka pehmeässä valokiilassa lumihiutaleet rauhallisesti ja ilman taukoa leijailevat yössä alas, lopulta peittäen maan, aivan kenenkään näkemättä, äänettömästi. Aamulla voit nähdä jonkun pikkueläimen jäljet lumessa.