Psykologi Pirkko Siltala kirjoittaa äskeisessä Käsikädessä lehdessä (2/2009) "eheyttävästä masennuksesta elämän voimana". Menetyksiä voi työstää mielen tasoilla erilaisten tunteiden avulla sekä kysymällä ja vastaamalla, mitä tämä menetys minulle merkitsee. "Ihminen löytää surun ymmärtämällä menetyksen osaksi elämäänsä." Tämän mahdollisuuksia luovan masennuksen lisäksi Siltala kuvaa "sairaanloisen masennuksen". Se vaatii lääkityksen, psykoterapian ja kuntoutuksen.
En tiedä, miten hyödyllinen tuo masennuksen muotojen erottaminen lopulta on, ikään kuin masennuksesta olisi enemmän ja vähemmän jalo muoto. Mutta ajatus siitä, että masennuksella on tarkoitus, on hyvä. Muistan lukeneeni, että masennus on jopa ihmisen hengissä säilymistä turvaava evoluution tuottama keino, jolla vastata ylivoimaiseen tilanteeseen.
Se mikä Siltalan kirjoituksessa on herättävää, että hän, niin psykoanalyytikko kuin onkin, kytkee masennuksen niihin olosuhteisiin, joissa ihminen elää – "Ja markkinavoimien ylivalta ja sen mukanaan tuoma kiire, kilpailu sekä voitontavoittelu merkitsevät monen ihmisen elämässä äärimmäistä uhrautuvaisuutta työlle. Oman itseen syventymiseen ei jää aikaa eikä tilaa. Markkinavoimien piittaamattomuus ihmisestä merkitsee myös epävarmuutta työpaikasta ja usealle sen äkillistä menettämistä."
On vaivatonta ulkoistaa masennus, sysätä paha yhteiskunnan syyksi. Silti minä taidan nyt uskoa tähän selitykseen. Paha maailma on paha, koska se kohtelee ihmistä esineenä ja tavarana. Ja tätä ei ihminen voi millään hyväksyä. Oikeudenmukaisuus on meille paljon tärkeämpi kuin uskommekaan.
Luulen, että kokemus epäoikeudenmukaisuudesta on masennuksen tärkeä syy. Tässä yleistän oman caseni pohjalta. Vakuuttuneeksi olen tullut siitä, että kamelin selän mursi juuri kohtaamani epäoikeidenmukaisuus, se simppeli järkytys, että eihän tämä voi osua kohdalle; näinhän tapahtuu vain elokuvissa ja siellä kaukana pahassa maailmassa. Maailmassa on pahuutta, selvä se, mutta nykyään iso pahuus ulottuu kaikkialle, tulee erilaisten johtamisoppien ja organisaatiomuutosten kautta iholle, sisällesi, kotiisi, piiloon et pääse edes ison kiven taakse. Siksi pahuus tuntuu niin ylivoimaiselta. Enkä tiedä, lohduttaako ajatus, että ylivoimainenkin voi romahtaa kirjaimellisesti päivässä rauniokasaksi.
Epäoikeidenmukaisuus saa aikaan voimallisia tunteita. Etenkin katkeruus ja kyynisyys kärventävät ja jäytävät hiljalleen tyhjäksi. Tätä vastaan olen kamppaillut hakemalla vastapainoksi myönteisiä kokemuksia kirjoittamalla luonnosta, eläimistä, musiikista. Siis yrittämällä luoda työn merkityksistä riippumaton elämän alue. Hyvä askel, mutta nyt tiedän senkin, ettei tuo vielä riitä. Pitää estää se, ettei pahuus saastuta lopullisesti työn tekemisen iloa ja rakentaa sitä tukeva asennoitumisen tapa, johon itse uskoo. Muussa tapauksessa maailma lohkoutuu liiaksi kahtia, jotta siinä voisi elää.
Kenties tämä olisi sitä eheyttävää masennusta, jonka tavoittaminen tuntuu vallitsevissa oloissa niin giganttiselta tehtävältä. Pitääkö tyytyä olemaan sairaalloisesti masentunut? Raihnaistuneena pääsisi eläkkeelle, pois suorasuuntaus-ammunnan maalitauluna olemisesta.
Tekstit
