Tavallisuuden kääpä

Kun makaa sängyssä viisi päivää sahaavan kuumeen kanssa, tuntee itsensä sairaaksi ja -- ikävystyneeksi. Kun 'terve' ahdistus oli vaimennut, pystyi kirkkaina hetkinään keskittymään ja lukemaan toisen (vaiko jo kolmannen) kesän dekkarin. Se oli Markku Ropposen (2002) muutaman vuoden takainen 'Kuhala ja puhelu kiusaajalta'. Ropponen sijoittaa toiminnan ja yksityisetsivänsä, Kujalan, Jyväskylään, ja kirjoittaa nk. kovaksikeitettyä dialogia suomalais-ugrilaisella sävyllä. Eipä ihme, että kirjassa on kosolti sekä sutkauksia että sarkastisia huomioita ajastamme:

- Älä nyt loukkaannu, mutta ajattelin kerran että viettäisin mieluummin päivän korppikotkien kanssa kuin tapaisin sinut. Mistähän ihmeestä sellainen vertaus putkahti päähäni?
- Mistähän ihmeessä tiesit, että korppikotkat viihtyisivät sinun kanssasi?

- Mutta jos tarvitset joskus yksityisetsivän palveluksia, niin tässä on korttini.
- Kuivamuonakomerosta on kadonnut puolen kilon tölkki sitruunapippuria.
- Kuulostaa pahalta. Valitettavasti olen erikoistunut kadonneiden munakoisojen tapauksiin, Kuhala virkkoi yrittäen pitää äänensä reippaana.

Räntää lensi autojen rengaista, ihmiset lukivat ilmaisjakelulehdestä paikkakunnan miljönäärit ja iso joutsenparvi ylitti muuttomatkallaan läntiset kaupunginosat.

Yksi kolmannes elämästä menee nukkumiseen, yksi kolmannes haaveiluun ja loput sen totuuden peittelemiseen, että persnahkaan kuroutunut tavallisuuden kääpä tekee kipeää.

Poliisihuumoria

– Kenen lapsuus meistä niin auvoinen on ollut, ettei kukaan ole koskaan potkaissut päähän, edes ohimennen neuvolajonossa? Tuliko meistä silti tappajia? Kysyn vaan.
– Ei vaan poliiseja, Koskinen vastasi.


– Sen jyrkempää alamäkeä ei löydy edes Huippuvuorilta. Vauhti pysähtyi vasta tenuremmeihin rannoille ja rälläköihin.


– Olemme me ihmiset melko outo joukkue tässä luomakunnan divarisarjassa. Kun emme koskaan opi.


Seppo Jokinen (2008): Kuka sellaista tekisi. Tässä dekkarissa tamperelainen komisario Koskinen “on pian hyytävän varma asiastaan: joku on ryhtynyt ottamaan Hervannan rappioalkoholisteja hengiltä. Ja rikostutkijat voivat vain kysellä itseltään, kuka sellaista tekisi.” -- Sujuvan taattua Jokista: neljä tähteä. (Ja jippii! Sain luettua kirjan!)

P.s. Jos joku ihmettelee valokuvaa, niin kerrottakoon, että kysymyksessä on nk. huumorin kukka, joka on päässyt vähäsen kuivahtamaan (Florium humorious).

1222

Olen joskus ollut ahkera kirjojen lukija, kunnes kadotin kokonaisen kirjan lukemiseen vaadittavan keskittymiskyvyn ja kiinnostuksenkin. Sairaslomani aikana taisin lukea tuskin viisi tai kuusi kirjaa. Yllättäen pääsiäisenä huomasin lukeneeni käsiini sattuneen norjalaisen Anne Holtin uusimman yli 300 sivuisen dekkarin nimeltään “1222".

Tarinan pääosassa on virkatehtävässään halvaantunut ja pyörätuolillaan liikkuva poliisi, “eläköitynyt ja katkeroitunut” (takakannen laittamatonta selostusta) oslolaispoliisi Hanne Wilhelmsen. Hän joutuu yllättäen, kuten entiset poliisit romaaneissa ja elokuvissa usein, ratkomaan murhatapauksia. Tapahtumat käynnistyvät, kun Bergeniin tunturitunneleiden läpi porhaltava juna kaatuu ja sen lähes 200 matkustajaa joutuu lumimyrskyn eristämäksi tunturihotelliin. Pari murhaa ja yksi itsemurhakin tuollaisessa tilanteessa on aika luonnollinen asiantila.

Kirja imaisee äkkiä mukaansa. Vaikka se “ovela ja särmikäs kunnianosoitus klassiselle rikosromaanille á la Agatha Christie”, on siinä sopivan kevyesti mukana pohjoismaiselle rikosromaanille ominaisia yhteiskunnallisia sävyjä ja heittoja.

Neljä tähteä (joista puolikas tähti itselleni kun jaksoin urakkaan ryhtyä).

Sinistä ja mustaa

Ian Rankinin kirjoittama Rebus-kirja on luettu. Annetaan sille arvosanaksi 9. Sarjamurhaaja-aihe jäi lopultakin vain yhdeksi juonteeksi, eikä varsinaista sarjamurhaamista kuvattu käytännössä lainkaan. Komissario Rebus oli taas kerran sotkenut asioitaan ja joutunut sisäisen tutkinnan kohteeksi, kun hän samalla terrierimäisesti selvitteli paria rikosta, poliisin korruptiota ja jahtasi kahta sarjamurhaajaa ja kaiken hyvän lisäksi hoiti omia ja toisten ihmissuhteita -- ja tekipä vielä lopussa parannuksen eli lopetti viinanjuonnin ja tupakinpolton! No, 450 sivulle mahtuu paljon käänteitä, ja kirja pitää lukijan kiinnostuneena loppuun asti.

Rebus edustaa työlleen täysin omistautunutta poliisityyppiä, jonka on mahdotonta pitää yllä tavallisia ihmissuhteita. Puolisosta on erottu ajat sitten, eikä yhteyttä ole aikuistuneesen lapseen. Tämä on yleinen teema monessa poliisiromaanissa. Sitä se on myös kaikkialla työelämässä. Ja vaikka sen tiedetään varmasti johtavan yksilön tuhoon, sitä enemmän tai vähemmän avoimesti ihaillaan juuri sen ehdottomuuden takia. Se on työn ja organisaatiolle omistautumisen yksilösankaruutta.

Jokunen vuosi sitten päätin, että voimani riittävät juuri sopivasti klo 9-16 työaikaan, enkä ole enää valmis lähtemään sunnuntaisin valmistelemaan seuraavaa viikkoa. Viimeaikaiset organisaatiomuutokset ovat johtaneet kohdallani "sitouttamisen" epäonnistumiseen ja olen kai liittymässä passiivisten muutosvastarintalaisten harmaaseen massaan.

Sarjamurhaajia ja ruumismatoja

Joskus tein päätöksen, että kuulun siihen ryhmään, joka ei tykkää lukea (tai katsoa) sarjamurhaajajuttuja. Sadistisen väkivallan kuvaaminen öklötti, ja usein se läpinäkyvästi valmisteli täysin pahaksi ja saatanalliseksi kuvatun murhaajan oikeutettua tappamista tarinan lopussa. (Tämä on ärsyttävä piirre etenkin jenkkien bestsellereissä.) Samanlaisen päätöksen tein oikeuslääketieteellisiä aiheita käsittelevään jännityskirjallisuuteen. Yksi Scarpetta (vai miten se meni) riitti, ja jätin ruumismatojen diagnostisten merkitysten selvittelyn mielihyvin toisten nautittavaksi.

Nyt pöydälleni on ilmaantunut Ian Rankinin kirja nimeltään 'Sinistä ja mustaa' . Olen Rankinia joskus lukenut ja pitänyt hänen poliisihahmostaan, John Rebusista. Rebus on kirjoissa suustaan ja ajattelultaan paljon törkeämpi kuin taannoin televisiossa esitetyssä sarjassa. Kenties Rebusissa viehättää juuri hänen härski uskalluksensa suhteessa muihin ja ylempiinsä (semmoinen minäkin haluaisin olla isona, mutta tästä ehkä myöhemmin enemmän). Mietin, miten tuollainen hahmo pärjäisi vaikkapa omassa työpaikassani. Rankin on laatinut kirjaansa johdannon, jossa sanoo teostaan parhaakseen. Mutta sitten siinä on tuo sarjamurhaajan teema (näköjään peräti kaksi sarjamurhaajaa!). Kai kirjan silti voi lukea, jos saisi lukemisen jotenkin käyntiin. Lisäksi kirja hieman pelottaa paksuudellaan, yli 450 sivua. Mutta onhan se Rebus törkeän ihana. Katsotaan, sanoi sairaslomalainen, mikäs kiire tässä, vielä.

Luin dekkarin

Keskittymiskykyyni liittyviä pettymyksiä välttääkseni en ole sairaslomani aikana juuri kirjoihin koskenut. Joku päivä sitten rohkaistuin ja nappasin kirjaston dekkarihyllystä pari kirjaa. Aino Trosellin 'Älä katso heitä silmiin' tempasi aluksi mukaansa. Luin sitä sujuvasti satakunta ensimmäistä sivua. Sitten alkoi tökkiä. Johtuiko tämä siitä, että melkein arvasin loppuratkaisun ja sitä kohden kirja alkoi käydä epäuskottavaksi. Tai sitten minulla ei yksinkertaisesti riittänyt kärsivällisyyttä. Tosin kun heräsin aamulla puoli neljältä, otin kirjan ja luin kiltisti sen viimeiset 40 sivua, loppuratkaisun, joka osoittautui aavistamakseni pettymykseksi. Lukekaa itse!

Sikäli kirja oli hyödyllinen, että se kiinnitti huomioni siihen aikaisemmin dekkareissa itsestään selvänä pitämääni seikkaan, että koettu vääryys ja siitä seuraava viha todella toimii koston, murhan, motiivina. Hupaisan karmeaa on lisäksi kirjan kuvaus ruotsalaisen yhteiskunnan puolustuspoliittisesta päätöksenteosta. Jos jota kuta ulkomailla kiinnostaisi suomalaisen yhteiskunnan poliittinen nykymeno, hän saisi sen äskeisistä käänteistä samalla tavalla täysin mielettömän kuvan, jota olisi helpompaa pitää sepitteenä kuin totena.

Toinen kirjastosta lainaamani kirja on Jarkko Sipilän uusin, 'Seinää vasten', joka alkusilmäilyn perusteella vaikuttaa edellisestä lupaavammalta. Nyt vain pitäisi saada sopiva tarmonpuuska aloittamiseen.