Mitä meille jää

lopulta kuin luonto, kesän kuulaat päivät, yöt, pellonreunan tuulessa hengittävät puut. Tai lintulaudan pienet siivekkäät vieraamme. Talvella näin ison ruskean linnun, jonka heti vaistonvaraisesti tiesin närheksi. Ihmeellinen lintu, johon ei oikein saanut tuntumaa. Se oli varovaisempi kuin talitintit, lennähti pois pienestäkin häiriöstä. Myös tikka oli ruokintapaikan vakiovieras, jota toiset linnut väistivät. Oravapariskunta kävi myös usein, kurkotellen siemeniä hupaisasti pää alaspäin. Loppukeväällä näin pienen olennon, jonka uskalsin määritellä lumikoksi. Sanotaan, että keski-iän tunnusmerkki on, että tajuaa oman kuolemansa. Lintujen ja luonnon tarkkailu voinee liittyä tähän havahtumiseen, siihen lohdulliseen ajatukseen, että on jotain mikä jää ja jatkuu. Lintujen kiihkeä "bongaaminen", teekkarimeiningin sukuinen miehinen harrastus, saattaa valmistaa nuorempia ikäluokkia ikääntymisen seurauksiin.

Mielenjohteesta kävin kirkkomaalla, johon on haudattu jatkosodassa kaatunut isoisäni. Jouluna olen ollut monet kerrat mukana sytyttämässä kynttilää. Oikea kivi löytyi pitkästä rivistä lumen alta. Mäellä tuuli aina kylmästi, kohmeisin sormin liekki saatiin palamaan, ja ytimiin painunutta vilua sulateltiin pitkään. Nyt tuhisi lämmin tuuli, lumenvalkoiset päivänkakkarat pehmensivät hautakivien paririvit, ja kivipenkin lämpö tuntui ikuiselta. Täällä me olimme, kohta illan himmentämällä kirkkomaalla.