Elokuun elämää

Elokuu on minusta aina ollut vähän salaperäinen. Johtuneeko siitä, että elokuussa toisiinsa seikoittuvat päättyvä kesä ja alkava syksy? Elokuu on vielä jotenkin vanhanaikainen. Kaupunkilaisena melkein haistaa riihen savun viluisessa aamussa. Riihen savu? Olen varmaan sen jostain lukenut, runosta ehkä.

Katsoin, mitä Kotimaisten kielten tutkimuslaitos elokuusta kirjoittaa --

"Elokuu on sadonkorjuun aikaa. Siitä kuukausi on saanut suomenkielisen nimensäkin: elo tarkoittaa niin kasvavaa kuin korjattuakin tai jo puitua viljaa tai itse viljankorjuuta. Elopelto on viljapelto, useimmiten ruispelto, ja elopellon rikkaruohona ennen kasvanut ruiskaunokki on elokukka tai elokaunokki."

"Elo on johdettu suomen kielen vanhimpaan sanastokerrostumaan kuuluvasta uralilaisesta verbistä elää, joka on ollut lähtökohtana laajalle joukolle sanoja. Osan yhteenkuuluvuuden huomaa edelleen, mutta toiset ovat etääntyneet jo varsin kauas juuriltaan."

"Eläin, elämä ja elanto ovat vanhoja tuttuja vuosisatojen takaa. Eläimiä on sanottu myös elikoiksi, elukoiksi, eläviksi ja eläväisiksi. Näin on nimitetty vanhastaan etenkin lehmiä ja hyönteisiä."

Jos kohta riihen tuoksu on kirjallista kuvittelua, niin ruiskaunokin muistan lapsuuden mummolan pellon pientareilta. Se oli suosikkikukkani: kauniin selkeä, sopivan sininen ja tuoksui vienon hyvältä, vaikka en enää tarkkaan muista sävyä.

Elokuussa syvenevät varjot. Hiljaisuus enentyy pimeän myötä. Se hiipii huomaamatta sisään ikkunoista, leviää nurkista kattoon ja seinille, painuu alas. Sitten on hiiskumatonta. Sydän lyö.

Aivan hiljaista

Aamulla tuli tihenevää pienhiutaleista lumen tuhrua, joka kuorrutti maan ja puiden oksat tomusokerilla. Lieneekö ollut viimeinen lumisade, kun nykyään ei perinteitä kunnioittaen enää vappunakaan tule räntää.

Eräs ruotsalainen tutkija, hän, joka kirjoitti Hiljaisuuden historian, sanoi kuulleensa kerran lumisateen äänen, joka oli kuin vaimeaa kirkunaa. Vaikka aamuinen lumisateeni ei suonut pihahdustakaan, seestyi, puut jäivät seisomaan malttavina, ja tuli aivan hiljaista.

Entiset tuulet

Jokunen kesä sitten istuin mökkipihan ilta-auringossa ja havahduin panemaan merkille, että oli erilaisia tuulia. Pellon reunan puissa kiertävä tuuli taivutti eri tavalla erilaisia puita ja oli kuulevinaan, että kustakin syntyi aivan omanlaisensa ääni: suhiseva, värisevä, sihertävä, silittelevä.

Olisin saattanut laatia tuulista ainakin karkean luokittelun. Se jäi, kun en jaksanutkaan. Yksi tuuli, iso sellainen, jäi mieleen. Sen ääni on kuin ikkunan läpi kuultu kaukaisen sateen jatkuva pauhina. Sen tajuaa, jos pysähtyy metsän keskellä kuuntelemaan ympäröivien korkeiden havupuiden oksistojen kumeaa, välillä huokailevaa huminaa.

Ruotsalainen historijoitsija, jonka nimeä nyt en tietenkään pysty palauttamaan mieleeni (alkoi E:llä), on kirjoittanut kirjan. Oliko sen nimi hiljaisuuden historia? Kirjan alussa hän kertoo havainnostaan, joka tuli, kun hän katsoi avoimesta ikkunasta talviselle kadulle. Liikenteen meluun tuli hetkeksi kumma tauko. Juuri tuolloin hän kuuli, kuinka lumi satoi maahan, siis millainen ääni lumisateesta syntyi. Äänen hän kuvasi jotenkin kirskuvaksi tai vinkuvaksi.

En ole kuullut lumisateen ääntä. Mutta lukion englannin kielen kirjasta, kohdasta jossa opetettiin verbien aikamuotoja, on mieleeni jäänyt kauniina pitämäni lause: "The snow fell all night": lunta satoi koko yön. Siinä on mielleyhtymä katulampusta, jonka pehmeässä valokiilassa lumihiutaleet rauhallisesti ja ilman taukoa leijailevat yössä alas, lopulta peittäen maan, aivan kenenkään näkemättä, äänettömästi. Aamulla voit nähdä jonkun pikkueläimen jäljet lumessa.