Työelämän mahdottomuudesta

Työelämä on muuttunut mahdottomaksi: organisaatiouudistukset vyöryvät tihenevään tahtiin, eikä minkään vaikutuksia ehditä kunnolla arvioimaan. Kaiken tavoitteena on tehostaa toimintaa, että "ydintehtäviin" voitaisiin paremmin keskittyä. Jokainen mukana ollut tietää, että tämä tavoite tosiasiassa karkaa nykymenolla yhtä kauemmaksi. Johtajat ja uudistajat käyvät samat seminaarit ja puhuvat samalla äänellä, tätä tänään, huomenna tuota. Vastaansanomiseen ei näytä olevan mahdollisuuksia. Emme enää tunne työpaikkojamme, joiden tavoitteet ovat vaihtumassa katsomuksiemme ja arvojemme vastaisiksi. Kysymys ei ole siitä, etteikö pitäisi muuttua, vaan siitä, että emme enää voi mitenkään vaikuttaa muutoksen suuntaan ja keinoihin.

Suuret ikäluokat pelastuvat eläkkeelle, nuoremmat sopeutuvat, kenties. Me noin 50-kymppiset, jotka vielä kasvoimme hyvinvointivaltion ilmapiirissä, jäämme ansaan. Joku tuhoutuu, joku masentuu ja väsyy, joku yrittää sinnitellä eläkkeelle, joku hyppää rohkeasti pois, joku omaksuu notkeasti nykymenon vaatiman supliikin ja asenteet, ja saattaapa joku löytää vielä myönteisiä toiminnan tapojakin. Monet jakavat epäoikeudenmukaisuuden, vääryyden, turhautumisen, voimattomuuden, katkeruuden, vihan ja syyllisyyden tunteet.