Sinistä ja mustaa

Ian Rankinin kirjoittama Rebus-kirja on luettu. Annetaan sille arvosanaksi 9. Sarjamurhaaja-aihe jäi lopultakin vain yhdeksi juonteeksi, eikä varsinaista sarjamurhaamista kuvattu käytännössä lainkaan. Komissario Rebus oli taas kerran sotkenut asioitaan ja joutunut sisäisen tutkinnan kohteeksi, kun hän samalla terrierimäisesti selvitteli paria rikosta, poliisin korruptiota ja jahtasi kahta sarjamurhaajaa ja kaiken hyvän lisäksi hoiti omia ja toisten ihmissuhteita -- ja tekipä vielä lopussa parannuksen eli lopetti viinanjuonnin ja tupakinpolton! No, 450 sivulle mahtuu paljon käänteitä, ja kirja pitää lukijan kiinnostuneena loppuun asti.

Rebus edustaa työlleen täysin omistautunutta poliisityyppiä, jonka on mahdotonta pitää yllä tavallisia ihmissuhteita. Puolisosta on erottu ajat sitten, eikä yhteyttä ole aikuistuneesen lapseen. Tämä on yleinen teema monessa poliisiromaanissa. Sitä se on myös kaikkialla työelämässä. Ja vaikka sen tiedetään varmasti johtavan yksilön tuhoon, sitä enemmän tai vähemmän avoimesti ihaillaan juuri sen ehdottomuuden takia. Se on työn ja organisaatiolle omistautumisen yksilösankaruutta.

Jokunen vuosi sitten päätin, että voimani riittävät juuri sopivasti klo 9-16 työaikaan, enkä ole enää valmis lähtemään sunnuntaisin valmistelemaan seuraavaa viikkoa. Viimeaikaiset organisaatiomuutokset ovat johtaneet kohdallani "sitouttamisen" epäonnistumiseen ja olen kai liittymässä passiivisten muutosvastarintalaisten harmaaseen massaan.