Sarjamurhaajia ja ruumismatoja

Joskus tein päätöksen, että kuulun siihen ryhmään, joka ei tykkää lukea (tai katsoa) sarjamurhaajajuttuja. Sadistisen väkivallan kuvaaminen öklötti, ja usein se läpinäkyvästi valmisteli täysin pahaksi ja saatanalliseksi kuvatun murhaajan oikeutettua tappamista tarinan lopussa. (Tämä on ärsyttävä piirre etenkin jenkkien bestsellereissä.) Samanlaisen päätöksen tein oikeuslääketieteellisiä aiheita käsittelevään jännityskirjallisuuteen. Yksi Scarpetta (vai miten se meni) riitti, ja jätin ruumismatojen diagnostisten merkitysten selvittelyn mielihyvin toisten nautittavaksi.

Nyt pöydälleni on ilmaantunut Ian Rankinin kirja nimeltään 'Sinistä ja mustaa' . Olen Rankinia joskus lukenut ja pitänyt hänen poliisihahmostaan, John Rebusista. Rebus on kirjoissa suustaan ja ajattelultaan paljon törkeämpi kuin taannoin televisiossa esitetyssä sarjassa. Kenties Rebusissa viehättää juuri hänen härski uskalluksensa suhteessa muihin ja ylempiinsä (semmoinen minäkin haluaisin olla isona, mutta tästä ehkä myöhemmin enemmän). Mietin, miten tuollainen hahmo pärjäisi vaikkapa omassa työpaikassani. Rankin on laatinut kirjaansa johdannon, jossa sanoo teostaan parhaakseen. Mutta sitten siinä on tuo sarjamurhaajan teema (näköjään peräti kaksi sarjamurhaajaa!). Kai kirjan silti voi lukea, jos saisi lukemisen jotenkin käyntiin. Lisäksi kirja hieman pelottaa paksuudellaan, yli 450 sivua. Mutta onhan se Rebus törkeän ihana. Katsotaan, sanoi sairaslomalainen, mikäs kiire tässä, vielä.