Kai matalalle laskenut mielialani sai muistamaan apolloperhosen kohtalon. Se ei arvannut, että yön hellä uni on sen viimeinen: "Ja aamulla perhonen enää ei kukasta kukkaan lennä/Sen uni on kaunista syvää, mutt' ei lennä se aurinkoon".
Itse taas katsoin jälleen ahdistavia unia. Onneksi en tällä kertaa eilisen kaltaista kokoyön esitystä, vaan kollaasitekniikalla tehdyn lyhytfilmin. Sekin riitti todistamaan, etten pärjää edes niissä työasioissa, joista olen tykännyt ja joissa ollut hyvä. Mistä nämä unien esille kaivamat uhkakuvat ('työ työ ja työ') juuri nyt nousevat? Ainakin työhön lähdön kello alkaa tikuttaa jo kuuluvasti. Ja vaikka sairasloma ei ole suorittamista varten, olenko tehnyt tarpelliseen? Siis mitä? Ei ikäville ajatuksilleen ja tuntemuksilleen taida voida mitään. Kenties minun olisi pitänyt käydä läpi supernopea terapiajakso? Edes lukea jokin Sarasvuon tai Furmanin kirja? No, olen sentään hengisssä, leikannut ruohoa ja katsellut muutamaa lintua ja kirjoittanut blogeja. Söpöä. Apolloperhosen lennolla oli aikansa. Minne mahdan olla menossa?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti