Mökillä loistavat nyt Valamon ruusut violetin sävyisissä punakukissaan, myös se yksilö, jonka istutin kesän alussa. Omenapuihin on tällä kertaa tulossa paljon hedelmiä, mutta samalla lehtien ruskistuminen on laajentunut. Mihinkähän tämä yhtälö lopulta johtaa?
Silmäillessäni blogejani kesän alusta huomasin, että olin voivotellut ruohonajamisen ja pensasaidan leikkaamisen vaivalloisuutta. Teimme perheen sisäistä työnjakoa: lapset haravoivat leikkuujäämät, ja vanhempi tytöistä jopa innostui ajamaan osan ruohikkoa. Itse leikkasin orapihjala-aidan ‘haasteellisen’ sivun, puoliso loput. Pinosimme tilatut ihanteellisen kuivat koivuklapit liiteriin.
On keskikesän aika, jolloin luonto puhkuu yltäkylläisyyttä. Ensimmäiset metsämansikat ovat kypsyneet syötäviksi pihan reunoilla ja kivien kupeissa – noissa paikoissa olen ajanut ruohon varovaisesti haluten säilyttää kukkivat mansikat. Metsämansikassa tuoksuu ja maistuu kesän parfyymi. Metsämansikoiden ohella lapsuuden mummolan mesimarjat olivat herkkua. Peltokivien kupeissa nekin kasvoivat.
Tiedän monia, jotka ovat keski-iässä hurahtaneet puutarhanhoitoon. Masentuneelle tämä saattaa olla liian vaativaa toimintaa, vaikka viljelyala olisi järkevän vaatimatonkin. Viljely vaatii kärsivällistä kasvun ohjaamista kitkemisineen. Minulle käy muutaman hedelmäpuun hoitaminen, eikä tuloksista ole kovin väliä. Riittää, kun istuttamani puut säilyvät hengissä. Syksyllä niistä on aikaisempaa enemmän vaivaa, sillä täytyy hankkia lisää metalliverkkoa, jolla suojata uudet puut jänisten talttahampaiden varalta.
Lumilinko naukkailee joka talvi palan pintamaata sieltä täältä. Kevään ensimmäisiä tehtäviä on vaurioiden paikkaaminen. Nyt huomaan, että istuttamani valkoapilan siemenet ovat tuottaneet tulosta. Panen merkille myös piharatamon, jonka senkin yhdistän lapsuuden kesiin. Eikös tämän kasvin lehdillä ole haavoja parantava vaikutus?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti