Marttyyrit työelämässä

Ajoin äsken nurmikkoa, oli kuuma, tuli hiki, voimat ehtyivät ja ikävät asiat alkoivat kiertää kehää mielessä. Tämän takia ruohonleikkuu on minulle ‘riskialtista’ puuhaa. Ja nuo ikävät asiat liittyivät taas työhön, kuinkas muuten. Pian olin ihanassa itsesäälin tilassa, kahmalokaupalla merisuolaa haavoihin! Mutta sitten yksi mielleyhtymä katkaisi kehän toviksi. Mikä oikein erottaa itsesäälin ja marttyyriuden? Molemmathan tarjoavat eräänlaista hyvittävää lohtua jostakin, jossa olet kokenut epäoikeudenmukaisuutta tai tehnyt isoja uhrauksia. Tajusin heti, että voin hyvin olla onneton itsesäälinen mutta marttyyri en haluasi olla.

Yksi marttyyriuden tunnus, joka samalla erottaa sen itsesäälistä, on julkisuus. Marttyyri haluaa, että hänen uhrauksensa pannaan merkille. Ilman tätä tunnustamista ei voi kantaa marttyyrin kruunua. Omien väistämättä rajallisten havaintojeni mukaan voidaan työelämässä erottaa ainakin kaksi marttyyrityyppiä: ‘naiivi marttyyri’ ja ‘tosimarttyyri’.

Naiivi (eli läpinäkyvä) marttyyri on hän, joka mielellään kertoo sinulle, kuinka marttyyri oikein onkaan. Sanoo tekevänsä jatkuvasti ylitöitä, viikonloput mukaan lukien, ettei ehdi syödä lounasta, korkeintaan pitzan viipaleen tai sämpylän jossain hätäisessä välissä, ja että hänet täytyy pakottaa pitämään ‘unohtamansa’ vuosilomansa. Tavatessasi hänet aamulla kahdeksan aikoihin hän sanoo selvittäneensä työpöytänsä papereita ja muistioita kello kuudesta lähtien. Jossain kriittisessä vaiheessa, kun kaipaat hänen apuaan, kuulet hänen lentäneen kahden viikon stressilomalle Phuketiin. Ensimmäisen tyypin marttyyri ei ole, ainakaan työtovereidensa mielestä, erityisen uskottava, vaan hänen suhtaudutaan vinosti hymyillen.

Toinen marttyyri on oikea työnsankari, sillä hän todella tekee pitkää päivää, tulee töihin viikonloppuisin ja ottaa itselleen tehtäviä, jotka eivät hänelle millään kohtuudella kuuluisi. Tämä tapaus ei pidä ääntä itsestään. Marttiuden kruunu syntyy niistä pienistä vihjeistä, joita hän kylvää ympärilleen: huolestunut katse, väsynyt vilkaisu, huokaus, hiljaisuus, tekopirteys, työhuoneen valot myöhään iltaisin.

Mitä pitäisi ajatella työelämän marttyyreistä (joita on takuulla enemmän kuin kuvatut kaksi)? Marttyyrit tulevat siitä, että ihmiset ovat erilaisia ja nykyinen työelämä vaatii kaikenlaista 'venymistä'. Jotkut meistä ovat yksinkertaisesti työlleen omistautuneita, minkä johdonmukainen ilmentymä saattaa olla kakkostyypin marttyyrius. Toiset taas käyttävät marttyyriutta selviytymiskeinona, siis kai useimmat meistä. Sitten ovat he, jotka pyrkivät parantamaan asemiaan ja hakemaan mahdollisuuksia nousuun. Vaikka esimiehet huomaisivat ensimmäisen tyypin epäaitouden, voivat he siitä palkita. Onhan kysymys yksilöstä, joka jakaa organisaation julkiarvot ja retoriikan. Sitä vastoin kakkostyypin marttyyri haluaa olla ‘yksi meistä’, eikä ole oikopäätä innostunut johtoportaan missioista.

Marttyyrius esittää meille mittatikun, johon työssä on hyvä pyrkiä. Pitäisin kakkostyypin marttyyriutta erityisen vahingollisena syystä, että se on salakavalan voimakas perustuessaan ‘suomalaisuuteen’ liitettyihin arvoihin, jukolan-jussimaiseen sitkeään, nurkumattomaan, mykkään raadantaan.

Kuitenkin on meiltä moneksi: Perhe- ja elämäntilanteensa takia eivät kaikki voi toimia työn marttyyreina; lisäksi on niitäkin, joiden henkiset voimavarat eivät riitä iskurityöläisen normin täyttämiseen; ja kai on vielä heitäkin, joiden mielestä palkan perusteena olevan työehtosopimuksen mukainen työaika käy riittäväksi suoritteeksi.

Tyypittelyni rajoitus on sen antama vaikutelma: että kaikki ihmiset lokeroituisivat annettuihin tyyppeihin. Näin ei varmasti ole. Suurin osa meistä (onneksi) jää tyyppien ulkopuolelle, ja lisäksi monella meistä on piirteitä noista tyypeistä. Myös minulla. Mutta se, että tuonkaltaisia tyyppejä esiintyy, kertoo jotain olennaista työelämästä.

Tulikohan tähän purkaukseen liikaa kielteistä energiaa? Kaikkea se ruohonleikkaaminen teettää. Noin viikon päästä uusi leikkuu ja lisää ärinää, kenties.