Riippuvuus masennuksesta

on askarruttanut minua paljon varsinkin lääkärissäkäyntien yhteydessä: olenko minä oikeasti sairas, avun tarpeessa, ovatko oireeni todellisia vai onko kipu- tai valittamiskynnykseni vain alhainen? Kesti kauan, ennen kuin vakuutuin, että minulla on oikeasti oikea masennus. Kun masennus syystä tai toisesta syntyy, sinulle tulee myös uusi "kumppani", uusi puoli itseesi. Eikä se ole tyystin omien vaikutusmahdollisuuksiesi ulkopuolella. Esimerkiksi voit kutsua masennuksen hätiin, kun tulee vaikea paikka, mennä sen taakse piiloon. Saattaa käydä, että tämänkaltaisista syistä johtuen et haluakaan parantua, mitä se sitten onkaan, vaan pitää masennuksen osana keinovalikoimaasi. Puhunkohan liian suurella suulla? Ainakin itselleni tulee mieleen tämänkaltaisia ajatuksia.

Takanani on niin monta masennusjaksoa, että lähes 100% varmuudella niitä on tulossa vast’edeskin. Oikealta masennukselta en pääse karkuun. Mutta haluanko edes? Nyt kun sairaslomani tuloksena tilanteestani on tullut epämääräisesti julkinen, minulla on entistä laajemmat ja vakuuttavammat mahdollisuudet käyttää masennus- ja uupumusalttiuttani työssä ja sosiaalisissa suhteissa, vaikkapa ostaa sillä itselleni tietty suoja suhteessa ikäviin tehtäviin. Tietysti ihmiset pelaavat jatkuvasti tämänkaltaisia pelejä, pelimerkit vain vaihtelevat. Varsinainen ongelma on se, että masennukseen ripustautuminen sulkee mahdollisuuksia löytää uusia asioita ja mennä eteenpäin. Tällä en tarkoita jenkkien itsensäkehittämispuppua, vaan pelkoa siitä, että vain jämähtää niille sijoilleen, polkemaan paikalleen, tulee katkeraksi ja tyhjäksi.

Kuinka uskallan olla ‘terve’ ja mitä ‘terveenä oleminen’ minun tapauksessani tarkoittaisi? Urakka tuntuu mahdottoman suurelta. Tämä on myös arka asia. Jos masentuneelta kielletään masennus, se on samalla hylkäys.