Enkö pidä itseäni yksilönä, joka olisi riittävän ‘kiinnostava’ terapiatapaus? Tai ehkä minulla on puolustusasenne, jolla torjun katveeseen jääneitä ongelmia? Viittaisiko torjuntaan sekin, että laatimaani syymallia voisi arvostella ulkoistavaksi ja epäpsykologiseksi?
Vastaisin terapian tarpeellisuutta koskevaan kysymykseen käytännöllisesti: voisiko se auttaa sairasloman jälkeisessä elämässä. Ajattelen, että sairasloman myötä on siirtynyt uudenlaiseen ‘psykologiseen ja sosiaaliseen asemaan’: olen masennuksen kanssa kamppaileva (tai siihen suhteessa) oleva ihminen, jolla pitäisi olla kättä pitempää, jolla käsitellä tästä aiheutuvat sisäiset ja ulkoiset ongelmatilanteet – itse asiassa kaikki se epävarmuus, joka vakavasti sairastuneen on kohdattava. Tähän kuuluu se, että muut katsovat minua eri tavalla kuin aikaisemmin.
Ei ole oikein varma, että psykoterapiasta, ainakaan pitkästä, olisi tässä erityistä apua, vaikka se lisäisi itsetuntemusta ja olisi kokemuksena äärimmäisen kiinnostava. Olenko nyt kärsimätön, etsinkö oikotietä, jota ei kuitenkaan ole?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti