Kuolema maantiellä

Oli hauska ja toimelias päivä lasten kanssa maalla.

Yhdessä suhteessa kesä on surullista aikaa, kohtaahan maantiellä paljon liikenteen tappamia eläimiä. Vielä sen jälkeenkin, kun liiskautunut eläin on hävinnyt tieltä (kai parempiin suihin), kuivuneen veren tiilenpunaiset läikät muistuttavat tapahtuneesta.

Joskus huomaa jäniksen tai oravan tien sivussa, jonne on auton osumasta sinkoutunut. Eläimet näyttävät rauhallisilta ja tyyniltä, kuin nukkuisivat, raajat siististi ojentuneina. Ne ovat tulleet tiensä päähän, tämän ajan tavoittamattomissa. Toisin on ihmisen laita, kun hän kohtaa väkivaltaisen kuoleman. Linna kuvaa Tuntemattomassaan kaatuneita sotilaita, joiden kasvojen iho käy oudon kellertäväksi ja niille jähmettyy vääristynyt, epämiellyttävä irvistys. On kohdattu vastentahtoinen kuolema, ja kiristynyt ilme kertoo kuolinkamppailun tuskista. Se on viimeinen vastalause jälkeenjääneille.

Onneksi monet epämääräiset mytyt maantiellä paljastuvat pudonneiksi rukkasiksi, joita ilmeisesti lennähtelee toimeliaiden kesämökkiläisten ja muiden kesäahertajien peräkärryjen puukuormista.

P.s. Loppukevennyksestä huolimatta on ollut koko päivän enenevä tunne, että tukehduttava alakuloisuus on ottamassa minua valtaansa. Kunnon blues. Unohdinkohan keskipäivän opamoxin...