'Hullu tyttö'

Tein mielessäni nopean muistitestin: montako kirjaa olen lukenut kunnolla, siis alusta loppuun, sairaslomani aikana. Äkkiä laskien kolme dekkaria. Ja vielä se kirja, jossa oli runoja luonnosta. Vähänlaisesti. Keksin puolustukseksi, että määrä ei yksin ratkaise, sillä aivan viime metreillä tein niin sanotun kirjallisen löydön. Kirjaston hyllystä käsiini sattui Leena Rantasen kirjoittama kirjanen, ‘Vastaantulijoita’ (2006). Siinä on pieniä, noin yhden tai kahden kappaleen mittaisia kertomuksia kirjoittajan nykyisessä kotikaupungissaan, Pariisissa, kohtaamista ihmisistä, jokunen myös Helsingistä. Muotokuvat on helppo lukea. Kaikissa niissä on sitä jotain: ajatus, havainto, oivallus, tunnelma.

Rantanen kirjoittaa vähäosaisista, joiden ohi kuljemme heitä huomaamatta mutta joiden määrä pelkästään lisääntyy. "Sortuneita katsotaan usein halveksien. Se että joku putoaa, on aina monen asian summa. Kymmenen päivää kadulla riittää murtamaan ihmisen tahdon ja itsetunnon... Jokainen sortunut ihminen on suuri tragedia. Jokaisesta olisi voinut ‘tulla jotain’. Jokainen on ollut ihana lapsi."

En varmaan riko tekijänoikeuslakia, jos otan yhden esimerkin. Se on kertomus "hullusta tytöstä joka kulkee katuani usein, sataa tai paistaa, on kylmä tai lämmin". Hullu tyttö "ojentelee käsiään lennokkaasti ja heittelee helmiä näkymättömille ihmisille, puhuu heille sydämensä kyllyydestä..."

"Oikeat ihmiset kääntyvät kadulla tai kurkottavat ikkunasta säälinsekaisesti hymyillen, pudistellen päätään, ja niin tyttö ei kulje turhaan, oikeat ihmiset luulevat olevansa oikeita ihmisiä."

Leena Rantanen kirjoittaa aiheesta, joka halkoo myös Gösta Sundquistin lauluja. Mitä laitapuolen ihmiset mahtavat ajatella hohtavan värikkäistä kirsikan kukista, joita perinteinen japanilainen runous ylistää (ja olen minäkin istuttanut ’Sikkolan’, kai päästäkseni mukaan tunnelmaan). Rantanen aprikoi, että kukaties he mielessään lausuvat tuntemattoman japanilaisen runoilijan tankaa, kirjoitettu yli tuhat vuotta sitten:

Onko maailma
alun alkaen ollut
näin synkkä – vai
minunko takiani muuttunut tällaiseksi?

Vaiko palauttavat mieleensä Omar Khaijamin säkeitä:

On myrkkyä Maan murheet typerät
ja viini niiden vastalääke, jolla
surusi varmimmin lievität

Vanhan Testamentin Saarnaaja, tuo MMM (Masentuneen Mielen Mestari, aivan oman tulkintayritykseni mukaan) taitaa ajatella samalla lailla. Mutta en minä, eivät varmaan monet muutkaan, yllä siihen seesteiseen tasapainoon, jota maailman ja masennuksen sovittaminen lopulta vaatinee. Silti emme ole vailla toivoa. Olihan Saarnaajan iskulause, että kaikella on aikansa. Oma vuoromme tulee, kun on tullakseen. Toivottavasti.

P.s. Tarkkaavainen voi todeta oheisesta valokuvasta, että kirjoittamisen hetkellä taivaalla loisti noin puolikuu.