Aiheita auringon alla

Laman letossa rämpivän kansantalouden rattaiden vauhdittamiseksi ostin paikallisesta K-kaupasta viiden euron hintaisen Tapio Rautavaaran levyn. Monesko Rautavaara jo lieneekään? Nyt korvaan tarttui sanoiltaan monipuolinen esitys ‘Laulun aiheet’. Se on vuodelta 1952, sanoittajana Reino Helismaa ja säveltäjänä Toivo Kärki. Innostavaa laulussa on aihe: mistä aiheet tulevat. Oikein hyvä kysymys kirjoittajille. Millaisia vastauksia laulu tarjoaa?

“Mä mistä laulun aiheet saan,
niin moni tiedustaa,
kun kuljen laulun tietä huoletonta.”

Laulun tie voi olla kaikkea muuta kuin huoleton ja aiheet sen mukaisia, sillä “tuo kevät laulun riemuisan, mut surullisen syys”. Mielialan ja vuodenajan yhteys voi toimia toisinkin päin. Monella masennus pahenee kevään kirkkaudessa, kun ei ole enää pimeää, jonne itsensä piilottaa.

“On helppo käydä vastaamaan,
kun kiertää maailmaa
ja elänyt on vuotta kyllin monta.”

Ainakin kun katsoo rispaantuneen ajokorttinsa kaukaa tuttua naamaa.

“Laulun löytää ja ilmi sen tuoda voi,
jos sen etsijän laulajaks Luoja loi.
Ei lopu aiheet milloinkaan, jos esille ne saa.
Niin paljon on aihetta lauluun.”

En taida uskoa säädettyyn kohtaloon. Kokemuksesta tiedän, etteivät aiheet lopu. Houkuteltua ne saa, hakee niitä valppaasti tai hajamielisesti, mutta aina tarkoituksella.

“Sen aiheen antaa pakkanen
Ja polte auringon,
sen kertoilla voi helle sekä halla.
Se tuiketta on tähtien
ja kuohu aallokon,
Sen maantie laulaa jalkojeni alla.
Se on tuimassa tuiskussa tunturin,
joka jäätä lyö hiihtäjän kasvoihin.
Se kuun on hohde hopeinen
tai laine vallaton.
Niin paljon on aihetta lauluun.”

Rakas luonto. Vaikka en ole tunturin tuiskua pitkään aikaan tuntenut poskellani. Luonto tuo ilon, ja luonto tuo katoavaisuuden. Ja liplattavat laineet ovat aina villevallattomia.

“On laulu katse rakkaimman
ja herkkä ystävyys,
se suudelma kauneimmalle suulle.
On hehku posken polttavan
ja aitan hämäryys
ja se, mi usein kerrottu on kuulle.
Se on laulu, kun rakkaus valloittaa,
se on aihe, kun orvoksi jäädä saa.
Tuo kevät laulun riemuisan,
mut surullisen syys.
Niin paljon on aihetta lauluun.”

Tähän voi vastata, jos osaisi kirjoittaa samanmoisen runon. Kuulle ja koiralle voi kertoa kaikenlaista.

“On laulun aihe köyhyyskin
ja riemu rikkaitten
ja murhe, mikä polttanut rintaa.
Tuo laulun ilo räiskyvin
tai jälki kyynelten,
se myöskin, mikä onnemme on hintaa.
Lyhyt matka on köyhästä rikkaaseen,
lyhyt taival on riemusta murheeseen.
On aihe lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen.
Niin paljon on aihetta lauluun.”

Riemu rikkaitten – niin, miksipä ei. Ei aineellinen vauraus tee yksilöä huonoksi, ja rikaskin voi pelastua, lupaa Terho Pursiainen. Vaikka Jeesus taisi olla epäilevämpi arvioidessaan rikkaan todennäköisyyden päästä taivaaseen pienemmäksi kuin kamelian yrityksen livahtaa neulansilmän läpi. Ja taisipa vielä Vuorisaarnassaan pudottaa, että missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi. Sosiaalisena ryhmänä rikkaat ajavat omaa etuaan, joka esitetään kaikkien yhteiseksi, ja meitä kutsutaan mitä erilaisimpiin talkoisiin, jotta etuoikeutettujen olot eivät ratkaisevasti vaarantuisi – muilla ei ole aihetta riemuun.

Ja tämän taidamme tietää: miten (pelottavan) lähellä äärimmäisyydet ovat. Ja onnella ja elämällä on hintansa. Kuten Neil Young laulaa, asiat, jotka saavat elämään, voivat nitistää lopuksi. Ja kuinka vähäistä kaikki voi olla kiinni – yksi väärä ilme, ele, sana, ajatus, ja päivä, koko elämä, on pilalla. “Iloinen mieli on kuin korttitalo. Se rakentuu hitaasti, luhistuu hetkessä” (Markku Envall). Siksi elämää ei voi hallita, korkeintaan tasapainotella, luovia, ja iloita ilon hetkistä. Mitenkäs Saarnaaja, suosikkini, ärhenteli:

“Syö siis leipääsi iloiten ja juo viinisi hyvillä mielin, sillä jo kauan sitten Jumala on hyväksynyt nuo tekosi... Nauti elämästäsi rakastamasi vaimosi kanssa kaikkina turhina elinpäivinäsi, jotka Jumala on antanut; se on osasi tässä elämässä auringon alla.”

Elämää hetkessä

Ensimmäiset työpäivät ovat takana. Lähimpien työtovereiden vastaanotto oli mutkaton ja lämmin. Järjestelin papereita ja kävin läpi postia. Ei ihmeempää. Varsinainen tohina – ja ‘testi’ – alkaa ensi viikolla.

Yllättäen sain myönteistä palautetta toiminnastani, jonka epäonnistumisista katsoin eläviä ja värikylläisiä kokoyön elokuvaunia sairaslomani aikana. Varmaan osa palautteesta oli kannustusta, mutta osa taisi olla tarkoitettua.

Pysähdyin taas kerran hämmästelemään, kuinka olen joutunut elämään samanaikaisesti kahdessa niin erilaisessa maailmassa, ulospäin muille ja sisäänpäin itselle.

Sitten tuli mieleeni uusi tulkinta: entäpä, jos myönteisen palautteen kuvaama minäni olisikin olemassa – ei siis pelkästään itseni tekemänä roolina, jonka päätarkoituksena on peittää sisäinen hätä ja kärsimys. Entäpä, jos minulla on myönteinen puoli tai minän alue, joka ei tyystin palaudu masennukseen?

Jos näin olisi, minulla saattaisi olla vielä mahdollisuuksia, kenties. Saisin näköalan tulevaan, joka ei olisi yhtä synkeää sinnittelyä, raahautumista päivästä toiseen kohden eläkeikää, jonne päästyä (jos edes pääsisin) luultavasti olisin katkeroitunut, voimaton, raato.

Jospa minulla olisi mahdollisuus elää täydemmin kuin tähän asti? Mitä siihen kuuluisi? Ainakin se, etten olisi niin työkeskeinen, minulla olisi enemmän puuhaa perheen ja harrastusten parissa. Ja ennen kaikkea olisi uskoa ja iloa, joka muuttaisi myös työnteon mielekkääksi pelkän puurtamisen sijasta. Tulen taas lähelle Saarnaajan ajatuksia: sinulla on lupa nauttia tästä hetkestä ja elää sitä, koska – ja älä muuta luulekaan – sinulla ei ole kerta kaikkiaan muuta.

Tiedä miten käy. Silti se, että näin ajattelin ja kirjoitin, on minulle jo uutta, sairasloman mahdolliseksi tekemän mitään tekemättömyyden, harhailun, huuhailun, unettomien öiden, työunien, vastausta vaille jääneiden kysymysten, syyllisyyden ja tuskastumisten tulosta. Ja varmaan on siihen osaltaan vaikuttanut sekin, että tutustuin maalla sympaattiseen kuoviin.

Sää -- mitä jää?

Panen merkille, että kolmena päivänä peräkkäin ovat aamut olleet kovin kylmiä. Ennen vanhaan oli ihmisiä, yleensä vanhoja miehiä, jotka sitkeästi kirjasivat päivä päivältä sään pieniin vihkoihinsa: pilvisyyden, tuulen, sateen, lämpötilan ja muuta. Viimein vihkoja kertyi vino pino, 40-50 vuoden uurastuksen tuloksena.

Nämä ihmiset hallitsivat valtaisan aineistonsa ilman tietokonetta. Mitkä lienevät olleet heidän vaikuttimensa sään tarkkailulle? Ainakin intohimo. Ja he varmaankin pyrkivät ennakoimaan tulevan satokauden säätä, mikä oli tärkeä tieto maatalouteen perustuvassa yhteisössä. Kenties heitä pidettiin hieman erikoisina. Mutta olihan moinen johdonmukaisuus myös ihailtavaa, sillä he kehittivät yhteisössä tarvittavan taidon niin pitkälle kuin vallitsevissa oloissa oli mahdollista, ennen seijapaasosia ja heidän tietokonemallejaan.

Itse muistan toivottaman hatarasti aikaisempien vuosien sääoloja. Sellaiset vuodet tai vuodenajat, jolloin sattui jotain merkittävää – lasten syntymät, isoäiti kuoli, käytiin Lapissa vaeltamassa, muutettiin uuteen asuntoon – ovat niitä, joista voi sanoa vaikkapa, että olipa harvinaisen kuiva kesä tai sitten kova ja pitkä pakkasjakso. Kun keskustelukumppani sanoo jotain seuraavasta vuodesta, ei osaa kuin nyökätä että juu, niin taisi olla.

Mitä jää jäljelle sääukkojen merkinnöistä ja minne ne lopulta päätyvät? Kasaksi ullakon nurkkaan unohdettua homehtuvaa ja kellastuvaa paperia, joihin aikoinaan vakaasti sorvatut merkinnät ovat menettäneet mielensä? Onko kaikki lopulta ollut turhaa, tuulen tavoittelua, kuten Saarnaaja ehdottaisi, ei vahingoniloisena vaan toteamalla ihmisen elämän olemattomuuden ikuisuuden ja maailmankaikkeuden mitta-asteikolla. "Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan – mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran". Vai jääkö ihmisestä se haikea kysymys, jonka Tapio Rautavaara laulaa Isoisän olkihatun loppuvärssyssä. Ainakin se, kysymys meistä, jää.

Tulipa omituinen kirjoitus kun pienet masennuspohjaiset assosiaatiot siirtelivät ajatuksia aamun säästä isoisän olkihattuun. Nykyään olkihattua taitaa käyttää tasavallan presidentti kesäisin maatalousnäyttelyissä.

'Hullu tyttö'

Tein mielessäni nopean muistitestin: montako kirjaa olen lukenut kunnolla, siis alusta loppuun, sairaslomani aikana. Äkkiä laskien kolme dekkaria. Ja vielä se kirja, jossa oli runoja luonnosta. Vähänlaisesti. Keksin puolustukseksi, että määrä ei yksin ratkaise, sillä aivan viime metreillä tein niin sanotun kirjallisen löydön. Kirjaston hyllystä käsiini sattui Leena Rantasen kirjoittama kirjanen, ‘Vastaantulijoita’ (2006). Siinä on pieniä, noin yhden tai kahden kappaleen mittaisia kertomuksia kirjoittajan nykyisessä kotikaupungissaan, Pariisissa, kohtaamista ihmisistä, jokunen myös Helsingistä. Muotokuvat on helppo lukea. Kaikissa niissä on sitä jotain: ajatus, havainto, oivallus, tunnelma.

Rantanen kirjoittaa vähäosaisista, joiden ohi kuljemme heitä huomaamatta mutta joiden määrä pelkästään lisääntyy. "Sortuneita katsotaan usein halveksien. Se että joku putoaa, on aina monen asian summa. Kymmenen päivää kadulla riittää murtamaan ihmisen tahdon ja itsetunnon... Jokainen sortunut ihminen on suuri tragedia. Jokaisesta olisi voinut ‘tulla jotain’. Jokainen on ollut ihana lapsi."

En varmaan riko tekijänoikeuslakia, jos otan yhden esimerkin. Se on kertomus "hullusta tytöstä joka kulkee katuani usein, sataa tai paistaa, on kylmä tai lämmin". Hullu tyttö "ojentelee käsiään lennokkaasti ja heittelee helmiä näkymättömille ihmisille, puhuu heille sydämensä kyllyydestä..."

"Oikeat ihmiset kääntyvät kadulla tai kurkottavat ikkunasta säälinsekaisesti hymyillen, pudistellen päätään, ja niin tyttö ei kulje turhaan, oikeat ihmiset luulevat olevansa oikeita ihmisiä."

Leena Rantanen kirjoittaa aiheesta, joka halkoo myös Gösta Sundquistin lauluja. Mitä laitapuolen ihmiset mahtavat ajatella hohtavan värikkäistä kirsikan kukista, joita perinteinen japanilainen runous ylistää (ja olen minäkin istuttanut ’Sikkolan’, kai päästäkseni mukaan tunnelmaan). Rantanen aprikoi, että kukaties he mielessään lausuvat tuntemattoman japanilaisen runoilijan tankaa, kirjoitettu yli tuhat vuotta sitten:

Onko maailma
alun alkaen ollut
näin synkkä – vai
minunko takiani muuttunut tällaiseksi?

Vaiko palauttavat mieleensä Omar Khaijamin säkeitä:

On myrkkyä Maan murheet typerät
ja viini niiden vastalääke, jolla
surusi varmimmin lievität

Vanhan Testamentin Saarnaaja, tuo MMM (Masentuneen Mielen Mestari, aivan oman tulkintayritykseni mukaan) taitaa ajatella samalla lailla. Mutta en minä, eivät varmaan monet muutkaan, yllä siihen seesteiseen tasapainoon, jota maailman ja masennuksen sovittaminen lopulta vaatinee. Silti emme ole vailla toivoa. Olihan Saarnaajan iskulause, että kaikella on aikansa. Oma vuoromme tulee, kun on tullakseen. Toivottavasti.

P.s. Tarkkaavainen voi todeta oheisesta valokuvasta, että kirjoittamisen hetkellä taivaalla loisti noin puolikuu.