Muistan vuosia sitten huomanneeni kirjan, jonka nimi oli ‘Kaupunki on ihmisen koti’. Kirjaa en lukenut. Aavistelin, että nimi oli tarkoitettu haastamaan perinteinen ajatustapa, jossa maaseutua pidetään ihmisen luonnollisena elämän piirinä.
Suurin osa meistä elää kaupungeissa, tosin maaseutukulttuurin piirteitä sisällään kantaen. Koti on siellä, minne olet asettautunut, rakennus, jonka oven avattuasi tunnet olevasi turvassa. Ja kadut ja polut, joilla liikut ilman karttaa. Ympärilläsi on merkityksellisiä paikkoja, joihin et tavallisesti tule kiinnittäneeksi erityistä huomiota.
Kun raskaan työviikon päätyttyä sain noin vain ajatuksen, että, hei, ajanpa tästä mökille nukkumaan, menin kirjaimellisesti kaupungista maalle, ja saavuttuani perille tuntui, että olin tullut kotiin – siitä huolimatta, etten ole koskaan oikeasti elänyt maalla, lapsuuden mummolakesiä, varmaan merkityksellisiä sellaisia, lukuun ottamatta, ja siitä huolimatta, että muu perhe oli siellä toisessa kodissa.
Täällä on toisin kuin kaupungissa. Maisema on selkeä, puut ovat hiljaa, on syksy ja tyhjää, lämpöä on vain sinussa. Maisema tuntuu ikuiselta, melkein juhlalliselta. Tämä ei ole pyhää maata, vaan palanen suomalaista pihapiiriä metsän keskellä. Olet yksin ja solmittuna johonkin isompaan, josta olet tullut ja johon vielä kuulut. Sille ei yksinkertaisesti ole sanoja.
Tulet sisään ja kirjoitat nuo lauseet.
Tekstit
