Kuumeessa maatessani katsoin DVD-elokuvan, A History of Violence, jota mainostetaan kahden Oskarin ehdokkaana. Se on tyypillinen usalainen elokuva, jossa väkivaltaa käsitellään tyypillisen usalaisesti. Kunnollinen perheen isä paljastuu sattumalta entiseksi päteväksi tappajaksi, joka haluaa nollata synkän menneisyytensä ja elää perheensä kanssa amerikkalaista unelmaa. Kun entisyys tulee esille, joutuu päähenkilö oikeutetuntuntuisesti – kuinkas muuten – tappamaan laskujeni mukaan ainakin yhdeksän pahaa heppua.
Vaikka loppu jää hieman auki, perhe (lapset ja vaimo) tuntuu hyväksyvän tuloksen. Myös mies, vaikka naamaansa ahdistuneesti väänteleekin, tuntuu ajattelevan, että kyllä tämä tästä vielä.
Sanotaan nyt latteasti, että traumapsykologinen näkökulma puuttuu täysin. Omat sotaveteraanimme voisivat kertoa paljon uskottavampia tarinoita ja kokemuksia: tappaminen ja kuolema jättävät lähtemättömät jälkensä.
Usalainen yhteiskunta tuottaa jatkuvasti tämmöisiä elokuvia, koska niillä perustellaan tuon yhteiskunnan ytimellinen väkivaltaisuus. Tämä on vastemielistä. Olisiko tällä tekemistä suurvalta-aseman kanssa, sillä eihän Venäjällä, Neuvostoliitossa ja taas Venäjällä, ihmishenki ole ollut arvossaan. (Onko muuten missään?)Venäläisten perustelut vaan ovat onnettoman kömpelöiltä. Heiltä kun puuttuu rokken rolli.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti