Reservi

Puhuimme lääkärin kanssa työssä jaksamisesta. Onko vielä reservejä, kun vuosi kääntyy loppuaan kohti? Kun olen tehnyt työtä kevennetysti, olen jaksanut. Mutta koen, ettei minulla ole yhtään ylimääräistä jemmassa. Tämä tulee esille siinä, että sellaiset projektit, joiden tekeminen on täysin minusta itsestäni kiinni, tuppaavat venymään ja venymään. Puuttuu se pieni lisäpotku ja sitkeys, jota tässä tarvittaisiin.

Oikeastaan en kaipaa venymisiä ja potkua. Nyt on hyvin näin.

Miten menee?

– Kun takana on liki kolme kuukautta työtä, miten on mennyt?
– Pelokkaisiin odotuksiin nähden kohtuullisesti. Pari pientä aallonpohjaa, jotka johtuivat samasta syystä, joka minut lopulta nujersi: ulkopäin tuleva epäoikeudenmukaisuus, joka ei tällä kertaa kohdistunut minuun mutta johon samaistuin.

Jaksan, kun olen noudattanut oman mieleni mukaisesti kevennettyä linjaa, jolla näemmä silläkin saa valmista aikaan. Suurin huoli, keskittymiskyvyn riittävyys, on toistaiseksi osoittautunut aiheettomaksi. Kun ottaa päivää kohden vain yhden vaativan homman, saa sen tehdyksi. Joskus innostuukin, että erään kerran olen ollut aikeissa viedä ‘pikkujutun’ kotiinkin – onneksi en ole vienyt.

Tuntuu oikeastaan vapauttavalta. Teen sen, mistä minulle maksetaan palkka, en enempää. Minua on turha pyytää venymään tai uhrautumaan, vaikka ympärilläni on monia, jotka toimivat tällä periaatteella. – Joskus tunnen tästä huonoa omaatuntoa, sillä haluan olla lojaali lähimmälle piirille. Tästä voi kehkeytyä hankauskohta jatkossa. Olen kyyninen ja tahallisen välinpitämätön suhteessa talon ‘visioihin’ ja muihin tavoitteisiin.

Kai minulla on samanlaista vapauttavaa uhmakkuutta kuin Tuntemattoman Lehdolla. Hän totesi, että pahinta, mitä omat herrat voivat hänelle tehdä, on, että ampuvat. Ja sitä hän ei pelännyt. Ajattelen samoin, kenkää voivat antaa. Siitä vaan. Mutta tiedän hyvin, että olen astumassa Lehdon tavoin sivuraiteelle. Minun on turha odottaa tunnustuksia, prenikoita tai palkkabonuksia. Mutta niistä en möisi itsekunnioitustani enkä nykyistä työntekoni tapaa. En ikinä. Saan henkisen palkkioni ruokkimastani uhmasta, jota pidän arvokkaana vastatekona, samoin kuin siitä, että teen työni hyvin.

Kop, kop, kop, koputan puuta. Kokemuksesta karvaasti tiedän, että huomenna saattaa olla kaikki toisin. Uhma häviää, löytää itsensä syvästä kuopasta. Lehto veti lopulta itse liipasinta. Silti: näin kirjoitin ja ajattelin juuri nyt.

Odotuksia

Sairaslomista on kaikenlaista puhetta. Kuulin, kun joku otti sairasloman pelikortiksi: jos käy niin tai noin, minä jään sairaslomalla. Mistäpä minä puhujan taudit ja tilanteen tietäisin, mutta hieman tuntui pahalta. Ikään kuin oma sairaslomani tulisi samalla mitätöityä jonkinlaisena taktisena manööverinä.

Askarruttaa, miten kertoa omalle pomolleen tilanteestaan. Ymmärretään hyvin, ettei sairaslomalta palannut ole heti entisessä iskussaan. En itsekään tiedä, ja tuskin kukaan muukaan, miten kauan toipuminen entiselleen vie aikaa. Viisas lääkärini arvioi, että kysymys on pikemminkin vuosista kuin kuukausista. Kuviota mutkistaa sekin, että joillakin alueilla voit toimia hyvin, joillakin toisilla palautuminen on hitaampaa.

Pelkoja: keskittyminen

Yksi huolenaihe, josta olen jo kirjoittanut, on kysymys henkisen kestävyyden ja keskittymiskyvyn riittävyydestä. Olen nimittäin huomannut, että tarkkaavaisuuteeni helposti häiriintyy ja unohtelen asioita, aivan samalla tavalla kuin töissäkin ennen sairaslomalle jäämistä.

Luin äsken mieltäni kylmäävän jutun miehestä, joka poltti itsensä loppuun liialla työnteolla. Kertomansa mukaan hän menetti tyystin keskittymiskykynsä ja joutui siksi jäämään sairauseläkkeelle.

Blogi-kirjoittamisella olen pyrkinyt harjoittamaan kielellistä ilmaisuani. Pieniä pätkiä pystyn keskittyneesti kirjoittamaan. Mutta riittääkö se, kun vaatimustaso nousee ja sisällön pitäisi olla aivan toisenlaista asiaproosaa kuin omien aivoitusten löysähköä selostamista?