En ole pysynyt ihan takarivissä, vaan innostuin muiden mukana ottamaan kantaa joihinkin työtä koskeviin tärkeisiin kysymyksiin. Reipastumisen merkki, totta kai, ja sitä paitsi oli kiinnittämässä minua takaisin työyhteisöön. Mutta aktiivisuudesta saa maksaa toisenlaisenkin hinnan. Työasiat alkavat pyöriä mielessä ja häiritä mielenrauhaa, raja työn ja muun elämän välillä hämärtyy. Tuttu kierre, jonka syöveriin en haluaisi taas upota.
Tiedän, että pitäisi löytää tasapaino. Ja epäilen, että tasapaino on tässä vaiheessa pidättyvyys aloitteellisuudessa, siis taustajoukossa pysytteleminen. En usko, että minulla olisi kummoisia reservejä käytössäni. Pitää suojella itseään. Paha vain, että kun nyt olen tehnyt liikkeen aloitteellisuuteen, minuun kohdistuu lisää odotuksia. Vielä pahempi on, ettei erityisiä suojattuja takarivin paikkoja nykytyöelämässä ole lainkaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
2 kommenttia:
Raja todellakin hämärtyy. Sitä kun alkaa puhua ainoastaan lauseilla, jotka alkavat suurin piirtein näin: "v#%tu, kun sekin on niin s#%¤*#an käsi, ettei tuu yhtään mitään..." ja "huomenna pitää..." ja "tänään mä tein...". Sit sitä rupee jo loppupeleissä miettimään onko sitä muuta elämää ollenkaan. Työpäivän päätteeksi pitää käydä kaljalla tai napsia rauhottavia, et selviää ilman romahdusta. Onneksi mun eläkeikä tulee todennäköisesti muutenkin olemaan melko alhainen.
Töissä olis ihan kivaa, mut tän päivän tahti on niin kova, et porukka palaa loppuun, ihan paikassa kuin paikassa. Saattaahan sitä vielä jossain päin olla jokunen onnela, missä ei tartte stressata. Tahtoo sinne.
Tuolla oli oikeastaan ihan tähän sopiva sarjiksen pätkä:
http://noitarumpu.vuodatus.net/blog/1513259
Just noin se menee. Pahinta on kuitenkin se, ettei työntekijän mielipiteille (enää) anneta minkäänlaista arvoa, on kun puhuisi seinille, asiat on päätetty jossain. Siis mitätöiminen ja epäoikeudenmukaisuus.
Lähetä kommentti