Kaksipiippuista

En ole pysynyt ihan takarivissä, vaan innostuin muiden mukana ottamaan kantaa joihinkin työtä koskeviin tärkeisiin kysymyksiin. Reipastumisen merkki, totta kai, ja sitä paitsi oli kiinnittämässä minua takaisin työyhteisöön. Mutta aktiivisuudesta saa maksaa toisenlaisenkin hinnan. Työasiat alkavat pyöriä mielessä ja häiritä mielenrauhaa, raja työn ja muun elämän välillä hämärtyy. Tuttu kierre, jonka syöveriin en haluaisi taas upota.

Tiedän, että pitäisi löytää tasapaino. Ja epäilen, että tasapaino on tässä vaiheessa pidättyvyys aloitteellisuudessa, siis taustajoukossa pysytteleminen. En usko, että minulla olisi kummoisia reservejä käytössäni. Pitää suojella itseään. Paha vain, että kun nyt olen tehnyt liikkeen aloitteellisuuteen, minuun kohdistuu lisää odotuksia. Vielä pahempi on, ettei erityisiä suojattuja takarivin paikkoja nykytyöelämässä ole lainkaan.

Miten on mennyt?

Töissä asiat ovat sujuneet kohtuullisesti, kun on ottanut tehtäviä pieninä haarukkapaloina. Isompia kokonaisuuksia ei ole uskaltanut oikein ajatellakaan. Aktivoitumista -- kyllä. Huumoria -- kyllä. Tunnetta että välillä menee, hei, normaalisti -- kyllä. Puheliaisuutta -- kyllä. Hassua, mutta sairaslomani ansiosta olen ehkä saamassa aseman, jossa voin sanoa mielipiteitäni kiertelemättä, vaikka pysyttelenkin takarivissä. Työkaverit -- suhtautuvat kivasti. Näkymä tulevaan -- odottelevanepävarmantoiveikaspelottava.

Jonkinlaista omalaatuista uhmaa koen. En enää kaihda ihmisten katseita. Niitä ikäviä tyyppejä, joita olen päättänyt kohdella kuin olisivat ilmaa, ei ole vielä tepastellut vastaan. Olen miettinyt repliikinkin valmiiksi, jos joutuu sanasille. Tiedän tämän älyttömän lapselliseksi. Mutta ns. epäherrasmiesmäisenä se vaikuttaa jos vaikuttaa: halveksunnan ja paheksunnan osoittamiselta. Sen minä haluan tuoda esille, kerrankin.

Iltaisin tunnen melkoista ahdistusta, että on pakko mennä Remeronin avustuksella liian varhain nukkumaan. Siksi herään tuttuun tapaan klo 3-4 maissa. Aamulehden kanssa samaa tahtia. Ns. normaalisti olen ollut aamu-uninen mutta kaikkeen näyttää tottuvan.

Elämää hetkessä

Ensimmäiset työpäivät ovat takana. Lähimpien työtovereiden vastaanotto oli mutkaton ja lämmin. Järjestelin papereita ja kävin läpi postia. Ei ihmeempää. Varsinainen tohina – ja ‘testi’ – alkaa ensi viikolla.

Yllättäen sain myönteistä palautetta toiminnastani, jonka epäonnistumisista katsoin eläviä ja värikylläisiä kokoyön elokuvaunia sairaslomani aikana. Varmaan osa palautteesta oli kannustusta, mutta osa taisi olla tarkoitettua.

Pysähdyin taas kerran hämmästelemään, kuinka olen joutunut elämään samanaikaisesti kahdessa niin erilaisessa maailmassa, ulospäin muille ja sisäänpäin itselle.

Sitten tuli mieleeni uusi tulkinta: entäpä, jos myönteisen palautteen kuvaama minäni olisikin olemassa – ei siis pelkästään itseni tekemänä roolina, jonka päätarkoituksena on peittää sisäinen hätä ja kärsimys. Entäpä, jos minulla on myönteinen puoli tai minän alue, joka ei tyystin palaudu masennukseen?

Jos näin olisi, minulla saattaisi olla vielä mahdollisuuksia, kenties. Saisin näköalan tulevaan, joka ei olisi yhtä synkeää sinnittelyä, raahautumista päivästä toiseen kohden eläkeikää, jonne päästyä (jos edes pääsisin) luultavasti olisin katkeroitunut, voimaton, raato.

Jospa minulla olisi mahdollisuus elää täydemmin kuin tähän asti? Mitä siihen kuuluisi? Ainakin se, etten olisi niin työkeskeinen, minulla olisi enemmän puuhaa perheen ja harrastusten parissa. Ja ennen kaikkea olisi uskoa ja iloa, joka muuttaisi myös työnteon mielekkääksi pelkän puurtamisen sijasta. Tulen taas lähelle Saarnaajan ajatuksia: sinulla on lupa nauttia tästä hetkestä ja elää sitä, koska – ja älä muuta luulekaan – sinulla ei ole kerta kaikkiaan muuta.

Tiedä miten käy. Silti se, että näin ajattelin ja kirjoitin, on minulle jo uutta, sairasloman mahdolliseksi tekemän mitään tekemättömyyden, harhailun, huuhailun, unettomien öiden, työunien, vastausta vaille jääneiden kysymysten, syyllisyyden ja tuskastumisten tulosta. Ja varmaan on siihen osaltaan vaikuttanut sekin, että tutustuin maalla sympaattiseen kuoviin.