reprint: psalmien luonto (1.7.09)

Jatkoa teemaan 'psalmeja lukiessa'.

Kun Jumala ei hädän hetkellä tunnu vastaavan, on klaarattava itse. Ratkaisu saattaa löytyä luonnosta, joka vie piiloon, antaa rauhan.

“Sydämeni minun rinnassani vapisee, kuolemankauhut lankeavat minun päälleni. Pelko ja vavistus valtaavat minut, pyörrytys peittää minut. Ja minä sanon: Olisipa minulla siivet kuin kyyhkysellä, niin lentäisin pois ja pääsisin lepoon! Katso, minä pakenisin kauas ja yöpyisin erämaassa” (Ps 55: 3-8).

Taidamme yhä noudattaa tätä neuvoa, viikonloppuisin.

Päivällä lentävä nuoli

Psalmi 88, koorahilaisten laulu, on syvän masennuksen kliininen kuvaus – “Sillä minun sieluni on kärsimyksistä kylläinen, ja elämäni on lähellä tuonelaa.”

Kuten uupuminen, toivottomuus ja kuoleman ajatus:

“Minut luetaan hautaan menevien joukkoon, minä olen kuin mies, jonka voima on poissa.”

Kuten arvottomuuden ja vierauden tunteet, jotka ovat seuranneet varjona niin kauan kuin jaksaa muistaa:

“Minä olen kurja ja lähellä kuolemaa hamasta nuoruudestani.”

Kuten syrjäytyminen muista ja elämänpiiristä, jolloin Toivoton Minä jää uskolliseksi seuralaiseksi:

“Ystävät ja toverit olet karkoittanut minusta kauas, pimeys on minun ainoa tuttavani.”

Kuten peruskysymys, miksei valoa näy eikä yö käänny aamuksi:

“Miksi, Herra, hylkäsit minun sieluni, miksi peität kasvosi minulta?”

Ja vastapainoksi on turvan ja lohdun psalmeja, joissa Jumala lupaa: “minä suojelen hänet, koska hän tuntee nimeni”.

“Hän huutaa minua avuksensa, ja minä vastaan hänelle, minä olen hänen tykönsä, kun hänellä on ahdistus, minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan” (Ps 91:15).

Ja voimaantuneena voi asettua vaikka koko maailmaa vastaan:

“Et pelkää yön kauhuja, et päivällä lentävää nuolta.”

"You will not fear the terror of the night, nor the arrow that flies by day"

Äänetön Jumala

Kun lukee Sananlaskuja ja Psalmeja, ylivoimaisesti suurin maallinen murheenaihe tuntuu olevan ikävät ihmiset: vihamiehet, väärintekijät ja jumalattomat. He hautovat pahaa, jota toteuttavat milloin suoralla voimalla, milloin viekkaudella – “joka päivä he vääntelevät minun sanojani, kaikki heidän ajatuksensa tarkoittavat minulle pahaa” (Ps 56:6).

Lisäksi tuntuu, että kirjoittajat ovat harmissaan, loukkaantuneita ja epätoivoisia, ettei kuitenkaan kaikkivaltias Jumala aina puutu ilmeiseen vääryyteen. Niinpä David vetoaa monesti Jumalaan todistelemalla henkeään uhkaavat vihamiehensä jumalattomiksi, jotka vielä avoimesti ilkkuvat hädänhetkellä, missä on nyt auttajasi. David ohjeistaa: “Nouse, Herra, älä salli ihmisten uhitella. Tuomittakoon pakanat sinun kasvojesi edessä.”

Eikö tämä ole yksi uskonnon peruskysymys, jonka Jeesus ristillä puki sanoiksi: “Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?”

Peruskysymys kirjoitetaan harvinaisen kauniisti Aasafin virressä (Ps 83:2):

“Jumala, älä ole niin ääneti,
älä ole vaiti,
älä ole, Jumala, niin hiljaa.”

"O God, do not keep silent,
be not quiet,
O God, be not still."

Mooses, miksi?

Joskus etsin kuuntelemastani musiikista poikkeamaa, säröä, kuten pienesti virheellistä säveltä, takeltelua sanoissa, pitkään venytettyä loppuääntä ja konserttitaltiointien tahallista tai tahatonta kommentointia – vaikkapa Janis Joplinin jännittynyttä sisään henkäystä juuri ennen kun ‘Down on you’ -kappale pamahtaa käyntiin. Tuommoinen erikoisuus merkitsee esityksen.

Olikohan tämä aivan särötön aasinsilta lukemaani psalmiin (Ps 10), Mooseksen rukoukseen. Se maalaa Vanhan Testamentin maailmankuvan ja on sanoiltaan upea, mutta päättyy erikoisesti. Kas näin:

“ Ja tulkoon osaksemme Herran, meidän Jumalamme laupeus. Suo menestyä meille kättemme työn; niin, suo menestyä meidän kättemme työn.”

Miksi Mooses sanoo liki saman asian liki samalla tavalla kahdesti? Tarkistinpa vielä nykyenglanninkielisestä versiosta, joka kuuluu (minusta vanhaan suomeen verrattuna pliisumpana):

“May the favor of the Lord our God rest upon us; establish the work of our hands for us — yes, establish the work of our hand”.

Kaksi selitystä tulee mieleen. Kenties elettiin puutteen aikoja, mikä ei olisi ollut lainkaan tavatonta. Tai Mooses oli esteetikko ja vähän veitikka. Hän halusi lopettaa rukouksensa kielellisesti kauniilla ja erikoisella tavalla, että herättäisi kysymyksen vielä tuhansien vuosien päästä. Niin, tai sitten ilmaisuissa on sävyero, kenties teologinen, jota en tajua. Ken tietää?