Elämää hetkessä

Ensimmäiset työpäivät ovat takana. Lähimpien työtovereiden vastaanotto oli mutkaton ja lämmin. Järjestelin papereita ja kävin läpi postia. Ei ihmeempää. Varsinainen tohina – ja ‘testi’ – alkaa ensi viikolla.

Yllättäen sain myönteistä palautetta toiminnastani, jonka epäonnistumisista katsoin eläviä ja värikylläisiä kokoyön elokuvaunia sairaslomani aikana. Varmaan osa palautteesta oli kannustusta, mutta osa taisi olla tarkoitettua.

Pysähdyin taas kerran hämmästelemään, kuinka olen joutunut elämään samanaikaisesti kahdessa niin erilaisessa maailmassa, ulospäin muille ja sisäänpäin itselle.

Sitten tuli mieleeni uusi tulkinta: entäpä, jos myönteisen palautteen kuvaama minäni olisikin olemassa – ei siis pelkästään itseni tekemänä roolina, jonka päätarkoituksena on peittää sisäinen hätä ja kärsimys. Entäpä, jos minulla on myönteinen puoli tai minän alue, joka ei tyystin palaudu masennukseen?

Jos näin olisi, minulla saattaisi olla vielä mahdollisuuksia, kenties. Saisin näköalan tulevaan, joka ei olisi yhtä synkeää sinnittelyä, raahautumista päivästä toiseen kohden eläkeikää, jonne päästyä (jos edes pääsisin) luultavasti olisin katkeroitunut, voimaton, raato.

Jospa minulla olisi mahdollisuus elää täydemmin kuin tähän asti? Mitä siihen kuuluisi? Ainakin se, etten olisi niin työkeskeinen, minulla olisi enemmän puuhaa perheen ja harrastusten parissa. Ja ennen kaikkea olisi uskoa ja iloa, joka muuttaisi myös työnteon mielekkääksi pelkän puurtamisen sijasta. Tulen taas lähelle Saarnaajan ajatuksia: sinulla on lupa nauttia tästä hetkestä ja elää sitä, koska – ja älä muuta luulekaan – sinulla ei ole kerta kaikkiaan muuta.

Tiedä miten käy. Silti se, että näin ajattelin ja kirjoitin, on minulle jo uutta, sairasloman mahdolliseksi tekemän mitään tekemättömyyden, harhailun, huuhailun, unettomien öiden, työunien, vastausta vaille jääneiden kysymysten, syyllisyyden ja tuskastumisten tulosta. Ja varmaan on siihen osaltaan vaikuttanut sekin, että tutustuin maalla sympaattiseen kuoviin.