Flirttiä itsesäälin kanssa

Kirjoitin joskus aikaisemmin, että maahan painava suru on jotenkin ‘mukavampi’ kuin levottomaan liikkeeseen sysäävä ahdistus. Tämä edellyttää, ettei suru liity konkreettiseen menetykseen vaan on masennukseen kuuluva murhe elämättä jääneestä elämästä, toteutumattomista toiveista ja lopulta siitä että on mikä on: kelvoton ja pienintäkään hyvää ansaitsematon.

Surusta tekee kotoisan lyhyt polku itsesäälin ihanaan alhoon. Sanotaanhan, että itsesäälissään voi kieriskellä, lisätä suolaa haavoihin ja vääntää veistä haavassa. Jotta oikein tuntuisi, että on kurjista kurjin – "syntinen, saatana, kurja", kuten Toukolan pojat hoilottivat Simeonista.

Vaikka itsesääli tuo itseruoskittua lohtua, mieltyy se kuitenkin kielteiseksi ja kartettavaksi tunteeksi. Sitä pitää hävetä, vähän samalla tavalla kuin tilannetta, jossa päätät ottaa suklaalevystä – mielellään tummaa, kiitos! – vain yhden rivin ja hoksaatkin ahmineesi hela hoidon niiltä sijoiltasi. Teit syntiä, et pystynyt pitämään päätöstäsi, lankesit mässäilyn kuolemansyntiin, kun yrität kielelläsi irrottaa sulaneen suklaan kelmua kitalaestasi.

Samalla tavalla itsesääli tuo hetken lohdun ja sitten vääjäämättömän moraalisen krapulan. Mutta masennuksen dynamiikan kannalta itsesääli on helpottava mielentila. Se vapauttaa sinut syyllisyydestä ja saattaa sinut viattoman uhrin asemaan – olisiko tässä selitys sille, että tykkäämme itsesäälistä ihan normaalistikin ja kaipaamme sitä etenkin masentuneena. Itsesääli tuo vapautuksen syyllisyyden taakasta, vaikka pienen, mutta kumminkin.

Onko väärin, että kokee itsesääliä? Tuskin, sillä se kuulunee mielemme lainalaisuuksiin. Onko väärin, että haluaa itsesäälin tilaan? Tässä voisi jo nousta monen sormi pystyyn merkiksi, että vähintäänkin on kysymys rajatapauksesta ellei suorastaan heikosta luonteesta tai psykopatologiasta.

Luulen silti, että Jumala armahtaa, myös meidät itsesäälin kanssa flirttailevat. Jos ei, voimme aina vajota itsesääliin.