Kuin raivo härkä on vaihtumassa enintään sähiseväksi kotikissaksi, luojan kiitos, ja siksak-mielentiloista alkaa siilautua esille tasaisempaa toimeliaisuutta. Mutta sen verran syvässä kuopassa olen, että alan heti ounastella horjahtavani takaisin pohjalle. Kuten Tohtori FI:n lyhennetty Beck-mittari sen ystävällisesti viestitti: "itseluottamuksesi ei näytä parhaalta mahdolliselta".
Masennusepisodin akuutissa vaiheessa ihminen eristäytyy jo siksi, etteivät voimat vain riitä. Kuinka paljon energiaa kuluttavaa onkaan yksikertainenkin kanssakäyminen! Toipumisvaiheessa taas pitäisi potkia itseään liikkeelle (tai muiden pitäisi yritellä), sillä eristäytyminen ei enää ole hyväksi. Mutta on muuttunut arastelevaksi ja arvelee muiden epäilevän vointiasi. Ja näinhän se usein onkin. Ja silti pitää yrittää, vaikka entiseen ei ole koskaan paluuta.
Huomaan joutuneeni niin tuttuun kaksijakoiseen tilanteeseen. Siinä maailma jakautuu jyrkästi sisäiseen ja ulkoiseen. Rasittavaa, mutta en halua, että tämänkertainen pohjakosketus tulee huomatuksi.
On ollut kylmä, sisällä ja sisältä. Harrisin (2003) laulussa, ‘Can you hear me now’, sanotaan
Mutta painun alas kuin kivi
Yksinäisyyteen jossa olen elänyt elämäni
Kylmimpään paikkaan minkä tiedän
Loppuun asti tässä varron
Laitan matkaan oman SOS-
Viestin merelle pullossa
Jossa lukee yksin "sielu hädässä"
Mutta kukaan ei koskaan vastaa
Voitko kuulla minut nyt
Niinpä.– Teemme oman taivaamme, teemme oman helvettimme.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti