Miten on mennyt?

Töissä asiat ovat sujuneet kohtuullisesti, kun on ottanut tehtäviä pieninä haarukkapaloina. Isompia kokonaisuuksia ei ole uskaltanut oikein ajatellakaan. Aktivoitumista -- kyllä. Huumoria -- kyllä. Tunnetta että välillä menee, hei, normaalisti -- kyllä. Puheliaisuutta -- kyllä. Hassua, mutta sairaslomani ansiosta olen ehkä saamassa aseman, jossa voin sanoa mielipiteitäni kiertelemättä, vaikka pysyttelenkin takarivissä. Työkaverit -- suhtautuvat kivasti. Näkymä tulevaan -- odottelevanepävarmantoiveikaspelottava.

Jonkinlaista omalaatuista uhmaa koen. En enää kaihda ihmisten katseita. Niitä ikäviä tyyppejä, joita olen päättänyt kohdella kuin olisivat ilmaa, ei ole vielä tepastellut vastaan. Olen miettinyt repliikinkin valmiiksi, jos joutuu sanasille. Tiedän tämän älyttömän lapselliseksi. Mutta ns. epäherrasmiesmäisenä se vaikuttaa jos vaikuttaa: halveksunnan ja paheksunnan osoittamiselta. Sen minä haluan tuoda esille, kerrankin.

Iltaisin tunnen melkoista ahdistusta, että on pakko mennä Remeronin avustuksella liian varhain nukkumaan. Siksi herään tuttuun tapaan klo 3-4 maissa. Aamulehden kanssa samaa tahtia. Ns. normaalisti olen ollut aamu-uninen mutta kaikkeen näyttää tottuvan.