Paikan merkitsemät

Barbara Orbison kirjoittaa miehensä viimeisen postuumisti julkaistun vinyylilevyn (1992) takakannessa studiosta, jossa levyn kappaleet äänitettiin. Muusikot olivat jo poistuneet, ja himmeästi valaistu studio oli täynnä tyhjiä mukeja ja täysiä tuhkakuppeja. Hän kuvitteli yhä kuulevansa soittajien heittävän huulta, naurahtelevan, ja Royn siemaisevan vielä huikan coca colaa sanoen, että okei pojat, otetaan tällä kertaa ylhäältä. Kuvaus vie lukijansa tuohon tilaan ja hetkeen. On itsekin haistavansa puoliksi tumpatun tupakan savun ja huomaavansa tuolille unohtuneen avainnipun.

Sanotaan, että myös rakennuksilla on tunnelmansa. Kun kuljet autiossa koulussa, aistit kymmenien oppilaiden askelten äänet, huudahdukset, välituntikellon pirinän, häviäviä kaikuja ja vaimeita, toisiinsa sekoittuvia ääniä suljettujen luokkaovien takaa, oven terävän sulkeutumisen, katoavat askeleet ja pian taas rikkoutuvan hiljaisuuden.

Joku sanoisi tuon tuovan mieleen armeijan kasarmin. Ja on tässä oikeassa. Silti pidän tuosta tunnelmasta: harkittu, tavoitetta varten järjestetty inhimillinen toiminta tuottaa jälkensä, merkitsee paikan, jota varten on se suunniteltu. Sama pätee autioon toriin: askelten, puheen, autojen ja lintujen äänet ovat tauonneet, mutta täyttävät tilan hitaasti mutta täysin ja aukottomasti heti aamusta.

Eeva Kilpi kirjoittaa, että sinulle tutut maisemat, etenkin lapsuutesi ympäristöt, muistavat sinut ja ikävöivät sinua. Kun palaat, ne iloitsevat ja toivottavat sinut tervetulleeksi kuin vanhan ystävän. Järkevä väittäisi, että ihmisellä on pikemminkin taipumus heijastaa oma tunnetilansa ympäristöönsä. Ehkä näin onkin, mutta Kilven ajatus on jännittävämpi, että valitsisin mieluummin sen. Niin tai näin, sinulla on paikka maailmassa, johon juuri sinä sovit. Jos sinä puutut, maailma ei olisi ihan täysi.

Muuten, luen levyn takakannesta, että Roy Orbisonin viimeisiä studioesityksiä oli äänittämässä mies nimeltä Rik Pekkonen.