Kuolon rajoilla reipastuvilla viikkoaukeamilla

Suomen kielessä on selkeä sana, “määräaika”. Se on napsakka eikä tavallisesti herätä isoja tunteita puoleen jos ei toiseenkaan. Ja se ilmaisee sattuvasti suomalaisen toimintahyveen: hommat hoidetaan ajallaan, sovitusti. Työelämään taas on pesiytynyt jo kauan sitten sana “deadline” (deddis). Se on sävyltään tyystin toisenlainen. Joku kielitoimiston ihminen taisi joskus ehdottaa sille suomennosta “kuolonraja” (vai olisiko peräti “kalmanraja”), joka tietysti naurettiin unohduksiin. Enää ei ainakaan minua naurata.

Kun on nuori, energinen, eteenpäin pyrkivä tai niin sanottu innovaattori iästään riippumatta, deadlinet rytmittävät kivasti omaa toimintaa ja reipastavat kalenterin viikkoaukeamat. Niitä voi kerätä kuin päänahkoja vyöhönsä saavutetun menestyksen todisteina. Työ on menoa deadlinesta deadlineen, usein vielä siten, että on monia samanaikaisia hankkeita, joilla kullakin on omat deadlinensa.

‘Työkokeiluni’ ensimmäiset deadlinet on asetettu. Ahdistun ja hermostun niistä suunnattomasti. Suoraan sanottua ne raivostuttavat: en suin surminkaan halua enää tehdä työtäni deadline-pohjalta. Nyt deadlinet näyttävät hiostukselta ja vedätykseltä, millä työntekijä pidetään tietyllä toiminnan radalla ilman syrjähtelyjä, deadline-kellon itsepäinen tikutus sisällään. Eikä deadlinen saavuttaminen välttämättä tuota kummoista tyydytystä, sillä sinun on aikailematta jo suunnattava eteenpäin, seuraavan ja seuraavan ja seuraavan ja seuraavan deadlinen saavuttamiseen. Oikeastaan ihan sama mitä teet, kunhan pysyt deadlinien viitoittamalla tiellä. Ajattelet varkain, että tämähän on aivan hullua, etkö voisi tehdä jotain jossa on jotain.

Haluaisin tehdä työtäni määräaikojen maailmassa. Siellä, missä minäkin olisin minä. Kaipaan jonnekin entiseen, ohitettuun aikaan, joka voi vielä tulla uudestaan, joskus. Olen ikääntymässä – ja viisastumassa, varmasti.