Everstit sodassa

Jatkosodan alusta tunnetaan kahden everstin, Laurilan ja Hannulan, välinen kiista. Divisioonan komentaja Hannula syytti Laurilaa liiasta varovaisuudesta ja hitaudesta, jolla hän pohjanmaalaisrykmenttiään johti. Hyökkäysvaihe tarjosi eversteille ja sadoilla pienemmille johtajille mahdollisuuden näyttää kyntensä, kunnostautua ripeässä etenemisessä. Puhuttiin miestensä tapattajista, jollainen Laurila ei halunnut olla, ja sai jopa pelkurin leiman.

Hätkähdin kylmäävää ajatusta, että oman työorganisaationi pääpomot olisivat Hannulan kaltaisia miestensä tapattajia. Hehän ovat siviilissä aivan mukavia ja leppoisanoloisia perheenisä- ja -äitityyppejä. He vain haluavat johtaa organisaatioitaan kehityksen kärjessä. He ovat täysin vakuuttuneita annetun päämäärän ja omien toimiensa oikeellisuudesta. He hymyilevät vinosti, kun kuulevat naapuriorganisaation vasta suunnittelevan muutoksien aloittamista. Heidän silmissään työntekijät edustavat muutosvastarintaa ja ovat siten mahdollinen hidaste. He haluavat kunnostautua tekemällä urotekoja muutoksen johtamisessa. Ja he haluavat kenraaleiksi. En epäile hetkeäkään, etteivätkö he sodassa tapattaisi miehiään.

Muuten, mikä erotti Laurilan ja Hannulan? Moni asia, niiden joukossa se, että Laurila tunsi joukkonsa, lähes mies mieheltä, henkilökohtaisesti.