Kiire ja kiiire

Vexi Salmi kirjoitti taannoin, että sodanjälkeinen kiire oli toisenlaista kuin nykyinen. Siihen sisältyi toivo ja parempien aikojen odotus.

Mitä kiire sitten on nykyään? Kiirettä siivittää usein silkka pelko, henkilökohtaisen tuhoutumisen, putoamisen ja jälkeen jäämisen uhka. Toivo ei tähtää tulevaan taivaanrantaan, jossa aurinko laskee tuhatvuotisella tavallaan, ei rauhallisiin iltahetkiin kahvin ja kanelipullan seurassa, vaan on helpotus siitä, että selvisin tästäkin päivästä. Eikä hengitys tasaannu, eikä uhka häviä. Olemassa ei ole armoa, ei lottovoittoa, vaan epävarmuus, jolle ei näy loppua vaikka kuinka tähyäisi varpaillaan horisonttiin.

Toivon tilalle on tullut epätoivo.