Takaisku

Kaikki ne ikävät asiat, jotka lopulta nujersivat minut sairaslomalle, iskivät vasten kasvoja. Eivät suoraan omiani vaan työtoverin, joka peri niiden hoitamisen. Tunsin suurta murhetta, ahdistavaa syyllisyyttä ja vihaista kiihtymystä -- olin kirjaimellisesti palannut kevään pahoihin aikoihin. Nyt en tiedä, mitä tehdä. Ehkä viikonloppu laimentaa tuntemuksia.

Mutta tiedän, etten pääse piiloon työelämän pahaa. Meidät on ajattu seinää vasten, vailla mahdollisuuksia. Tähän on tultu siksi, että asioita tuntemattomat ja vastuuttomat ihmiset ovat saaneet vallan vähän kaikkialla. Leikkaukset ja päähänpotkimiset, "johtajuus", loukkaaminen, jyrääminen ja pelotteleminen ovat heille pelkästään sulkia hattuun, kuin irtisanomiset yritysjohtajille. Heillä kaikilla on samanlainen velton nariseva ääni, joka viestii, että sanotpa mitä tahansa, mikään ei muutu, milliäkään. Miten näin on päässyt käymään?

Mustaa, mustaa.