Väsymystä

Ensimmäinen oikeasti täysi päivä töissä. Vaikka mitään kummallista ei ollutkaan, tulen kotiin aivan rättiväsyneenä. Menen oikopäätä sängylle lepäämään -- tämän konstin olenkin oppinut hyvin sairaslomani aikana. Kuuntelen toisella korvalla laiskasti TV:sta tulevaa Serranon uusintaa. Vilkkaan sanailun perusteella siellä sattuu ja tapahtuu entiseen hengästyttävään tahtiin. Hieman kadehdin Serranon tyyppejä. Hehän notkeasti jatkavat kohta seuraavassa jaksossa entiseen malliin täysin riippumatta siitä, mitä heille on tapahtunut edellisessä.

Taiteen tuntija sanoisi, etteivät hahmot kehity. Muistelen jostain lukeneeni tätä tarkastelevan erittelyn Tuntemattoman hahmoista. Heistä eniten sodan kuluessa muuttuivat Kariluoto ja Hietanen, ehkä Vanhalakin. Rokka sen sijaan taisi jäädä Rokaksi ja Lammio Lammioksi. Miten lienee arvoituksellisen Koskelan laita? Useiden henkilöiden kohtaloksi tuli kuolettava luoti , joka pysäytti mahdolliset kehityskulut ja näkymät. Otinkohan päivän 3. opamoxin liian varhain?

Elämää hetkessä

Ensimmäiset työpäivät ovat takana. Lähimpien työtovereiden vastaanotto oli mutkaton ja lämmin. Järjestelin papereita ja kävin läpi postia. Ei ihmeempää. Varsinainen tohina – ja ‘testi’ – alkaa ensi viikolla.

Yllättäen sain myönteistä palautetta toiminnastani, jonka epäonnistumisista katsoin eläviä ja värikylläisiä kokoyön elokuvaunia sairaslomani aikana. Varmaan osa palautteesta oli kannustusta, mutta osa taisi olla tarkoitettua.

Pysähdyin taas kerran hämmästelemään, kuinka olen joutunut elämään samanaikaisesti kahdessa niin erilaisessa maailmassa, ulospäin muille ja sisäänpäin itselle.

Sitten tuli mieleeni uusi tulkinta: entäpä, jos myönteisen palautteen kuvaama minäni olisikin olemassa – ei siis pelkästään itseni tekemänä roolina, jonka päätarkoituksena on peittää sisäinen hätä ja kärsimys. Entäpä, jos minulla on myönteinen puoli tai minän alue, joka ei tyystin palaudu masennukseen?

Jos näin olisi, minulla saattaisi olla vielä mahdollisuuksia, kenties. Saisin näköalan tulevaan, joka ei olisi yhtä synkeää sinnittelyä, raahautumista päivästä toiseen kohden eläkeikää, jonne päästyä (jos edes pääsisin) luultavasti olisin katkeroitunut, voimaton, raato.

Jospa minulla olisi mahdollisuus elää täydemmin kuin tähän asti? Mitä siihen kuuluisi? Ainakin se, etten olisi niin työkeskeinen, minulla olisi enemmän puuhaa perheen ja harrastusten parissa. Ja ennen kaikkea olisi uskoa ja iloa, joka muuttaisi myös työnteon mielekkääksi pelkän puurtamisen sijasta. Tulen taas lähelle Saarnaajan ajatuksia: sinulla on lupa nauttia tästä hetkestä ja elää sitä, koska – ja älä muuta luulekaan – sinulla ei ole kerta kaikkiaan muuta.

Tiedä miten käy. Silti se, että näin ajattelin ja kirjoitin, on minulle jo uutta, sairasloman mahdolliseksi tekemän mitään tekemättömyyden, harhailun, huuhailun, unettomien öiden, työunien, vastausta vaille jääneiden kysymysten, syyllisyyden ja tuskastumisten tulosta. Ja varmaan on siihen osaltaan vaikuttanut sekin, että tutustuin maalla sympaattiseen kuoviin.

Sadepäivänä

Pilvet,
nyt sateista raskaat
ja niin harmaat,
tulette taivaalleni
tervehtimään,
unohtamatta koskaan.

Samanlaista vääntöä

Mitä yhteistä on virolaisella, jo kauan sitten edesmenneellä laulajalla, Georg Otsilla, ja yhdysvaltalaisella "rockin kuningattareksi" (miten erheellisesti) sanotulla Linda Ronstatdilla? Ehkä yllättävän paljon, kukapa sen tietää. Itse keksin vielä yhden seikan: molempien ääniala on uskomattoman laaja ja äänen voimavarat ihan kuin niillä ei olisi loppua lainkaan. Tälle ominaisuudelle on varmasti täsmällinen musiikillinen terminsä. Mikäli lainataan automoottorin käsitteitä, voidaan puhua väännöstä, joka on molemmilla laulajilla tasaisen vahva kaikille kierrosluvuilla. Ei riitä, että osaa laulaa korkealta ja kovaa, vaan on osattava laulaa myös matalalta ja ‘kovaa’.

Kuunnelkaapa Georg Otsin tulkitsemaa kappaletta "Syysunelmia". Se on se laulu, joka alkaa "kaipuun sydämeeni syksy toi mulle/onnen tunteen ihmeellisen" –

Kauneimmat ruusut, tyttöni,
sulle annoin
muistoksi rakkauden.

Tuntuu kuin Otsin äänen takana olisi Loviisan ydinvoimalan kaikki megawatit, eivät täydessä käytössä, vaan pidäteltyinä murisemassa. Muutoin hänen äänensä on elämänlämmin. Ja ‘Saarenmaan valssissa' on hauskoja virolaisittain lausuttuja sanoja, joissa suomen koo äännetään viron geenä.

Ja kuunnelkaapa Linda Ronstadtin yhtä varhaista hittiä, ‘Blue Bayou’ (Anna Erikssonin esittämänä 'Salainen saari') tai vielä parempaa, kappaletta ‘Feels like home’ (levyllä Trio 2). Yhtä lailla Ronstadtin äänessä on voimaa ja hitaissa kohdissa ehjää herkkyyttä. Kannattaa kuunnella ihan viimeinen värssy, jossa tullaan korkealta kovaa alas viimeisiin pehmeisiin, loppuun asti hienovaraisesti äännettyihin sanoihin. Tultiin kotiin.

If you knew how much this moment means to me
And how long I’ve waited for your touch
If you knew how happy you are making me
I’ve never thought I’d love anyone so much
Feels like home to me
Feels like I’m all the way back where I belong.


Ps. Tähän päättyy sarjani 'Musiikki ja minä' (tältä erää..)

Sävyjä musiikin kuuntelussa

Kun musiikkia on kaikkialla, sitä ei ole missään. Musiikin kuuntelu vaatii usein hiljaista yksinäisyyttä. Tähän on ainakin kaksi keinoa. Ajaessasi yksin autoa olet kirjaimellisesti kahden musiikin ja sen esittäjän kanssa. Kuuntelusta tulee läheistä. Tämä on myös tapa tutustua uuteen levyyn, jota soittaa alusta loppuun aina uudestaan ja uudestaan. Pian oppii erottamaan toisistaan kappaleet, joista kukin saa mielessäsi oman tunnisteensa, erityisen tunnelman tai mielleyhtymän.

Toinen keino on kuunnella musiikkia kuulokkeilla. Varsinkin mp3 soitin on kätevä. Voithan valita paikan ja sulkea silmäsi. Nyt on mahdollista panna merkille laulajan äänen vähäisetkin sävyt, jotka tavallisessa kuuntelussa menetetään. Mikrofoni on yllättävän herkkä tarttumaan ääniin. Hyvä laulu on hyviä yksityiskohtia, esimerkiksi laulajan tahaton huokaus sanojen välillä.

Vaikkapa Carole Kingin lauluja on innostavaa kuunnella mp3 soittimella. Sitä paitsi hän ääntää selkeästi, loppuun asti. Toinen esimerkki on Emmylou Harris. Hänen esityksensä ‘Til I gain control again’ kannattaa kuunnella herkällä korvalla. Harris laulaa laulun ensimmäiset värssyt tavalla, että kevyet loppuhenkäyksetkin saattaa juuri ja juuri kuulla. Kun laulajan huulet sulkeutuvat, voit aavistaa äänen leijailevan pois, ulottumattomiin.

Tietysti on muita tapoja ja tilanteita kuunnella musiikkia. Elävässä konsertissa jaat yhtäaikaisesti muiden kanssa saman kokemuksen. Ylisanoista viis, mutta se voi olla haltioittava juttu, joka riuhtaisee sinut pidäkkeistä, antaa siivet ja nostaa lentoon. Yksinkuuntelussa suljet itsesi siipiesi suojaan ja liidät mielessäsi. Ehkä sinua alkaa niiskuttamaan.

Sää -- mitä jää?

Panen merkille, että kolmena päivänä peräkkäin ovat aamut olleet kovin kylmiä. Ennen vanhaan oli ihmisiä, yleensä vanhoja miehiä, jotka sitkeästi kirjasivat päivä päivältä sään pieniin vihkoihinsa: pilvisyyden, tuulen, sateen, lämpötilan ja muuta. Viimein vihkoja kertyi vino pino, 40-50 vuoden uurastuksen tuloksena.

Nämä ihmiset hallitsivat valtaisan aineistonsa ilman tietokonetta. Mitkä lienevät olleet heidän vaikuttimensa sään tarkkailulle? Ainakin intohimo. Ja he varmaankin pyrkivät ennakoimaan tulevan satokauden säätä, mikä oli tärkeä tieto maatalouteen perustuvassa yhteisössä. Kenties heitä pidettiin hieman erikoisina. Mutta olihan moinen johdonmukaisuus myös ihailtavaa, sillä he kehittivät yhteisössä tarvittavan taidon niin pitkälle kuin vallitsevissa oloissa oli mahdollista, ennen seijapaasosia ja heidän tietokonemallejaan.

Itse muistan toivottaman hatarasti aikaisempien vuosien sääoloja. Sellaiset vuodet tai vuodenajat, jolloin sattui jotain merkittävää – lasten syntymät, isoäiti kuoli, käytiin Lapissa vaeltamassa, muutettiin uuteen asuntoon – ovat niitä, joista voi sanoa vaikkapa, että olipa harvinaisen kuiva kesä tai sitten kova ja pitkä pakkasjakso. Kun keskustelukumppani sanoo jotain seuraavasta vuodesta, ei osaa kuin nyökätä että juu, niin taisi olla.

Mitä jää jäljelle sääukkojen merkinnöistä ja minne ne lopulta päätyvät? Kasaksi ullakon nurkkaan unohdettua homehtuvaa ja kellastuvaa paperia, joihin aikoinaan vakaasti sorvatut merkinnät ovat menettäneet mielensä? Onko kaikki lopulta ollut turhaa, tuulen tavoittelua, kuten Saarnaaja ehdottaisi, ei vahingoniloisena vaan toteamalla ihmisen elämän olemattomuuden ikuisuuden ja maailmankaikkeuden mitta-asteikolla. "Menneistä ei jää muistoa, eikä jää tulevistakaan – mennyt on unohdettu, ja tulevakin unohdetaan kerran". Vai jääkö ihmisestä se haikea kysymys, jonka Tapio Rautavaara laulaa Isoisän olkihatun loppuvärssyssä. Ainakin se, kysymys meistä, jää.

Tulipa omituinen kirjoitus kun pienet masennuspohjaiset assosiaatiot siirtelivät ajatuksia aamun säästä isoisän olkihattuun. Nykyään olkihattua taitaa käyttää tasavallan presidentti kesäisin maatalousnäyttelyissä.

Syksyn valomerkki

Heräsin ensimmäistä työpäivää seuraavana aamuna sopimattoman aikaisin puoli neljältä. Huomasin katuvalojen jo syttyneen. Syksy. Armahtaakohan pimeys meidät?